Askeleen päässä kuolemasta voi vielä kääntyä

Äiti itkee humalapäissään ja hokee haluavansa kuolla. Tätä todistaa viisivuotias Kim, joka pelkää äitinsä puolesta. Sama poika oppii alle kouluikäisenä, miltä tuntuu kun selät kääntyvät ja tylsä hetki pihaleikeissä voi johtaa itseä kohti sinkoileviin kiviin.

Kotimaa
Kim Kreus
Jani Laukkanen
Kim Kreus
Kim Kreusia haastattelee Bikka Puoskari. Kuva: Jani Laukkanen

Kim Kreusin olemus on levollinen. Hän on läsnä, puhuu harkitusti ja hänet kohtaavalle tulee tunne, että tässäpä vasta kuuntelija. Ja kuuntelija Kreus onkin, nykyään myös työnsä puolesta.

Päivätyökseen rovaniemeläinen Kreus on nuorten ohjaaja. Vapaa-ajan suuri rakkaus on teatteri, joka kerran oli Kreusille kuin pelastusrengas hukkuvalle.

Tänään Kreusin arjen täyttävät lapsiperhearki ja muiden auttaminen. Takana on kuitenkin aika, jolloin apua olisi tarvinnut Kim itse.

Viisi onnellista vuotta

Kim syntyi Ruotsin Göteborgissa suomalaisille vanhemmille. Isä tosin ei ollut koskaan lapsia halunnut, ja kantansa hän oli tehnyt selväksi. Pian vauvan synnyttyä isä päättikin jättää perheen. Kolmikuinen vauva ja äiti jäivät kahden.

Tammikuisena pakkaspäivänä 35 vuotta myöhemmin Kim Kreus luonnehtii lapsuuttaan varsin värikkääksi. Vaikka 'värikäs' on oikeastaan kaunistelusana. Todellisuudessa värikäs lapsuus oli kaoottinen, epämääräinen lapsuus.

– Ehkä viisi ensimmäistä vuotta oli niin sanotusti normaalia perhearkea, Kreus sanoo.

Kreusille normaali perhearki on sitä, että lapsen ei tarvitse pelätä. Että pienen ihmisen hallitseva olotila ei ole pelko, että tavallinen elämä sujuu ihan mukavasti, että äiti on iloinen, että pihapiirissä on kavereita.

Kimin äiti kävi töissä, tapasi uuden miehen ja kihlautui. Onnellisten vuosien kausi oli kuitenkin jo tulossa päätökseensä.

Kun Kim oli 5-vuotias, tapahtui jotain, mikä käänsi perheen elämän suunnan: äidin kihlattu ampui itsensä.

Eihän se mitään muista

Äidin kihlatun kuoleman jälkeen elämä Göteborgissa ei palannut uomiinsa. Kim ja äiti vaihtoivat maisemaa, muuttivat äidin juurille Pohjois-Pohjanmaan Oulaisiin.

Äidin töidensaanti alkoi vaikeutua ja alkoholi astui kuvaan. Äiti ei ollut enää iloinen, ei työssäkäyvä, eikä hyvinvoiva.

Viiden vanha poika kantoi huolta humalapäissään itkevästä äidistään, joka hoki haluavansa kuolla.

Pelko oli tullut Kimin elämään.

– Monet vanhemmat ajattelevat, että lapsi on niin pieni, että eihän se mitään muista. Saatetaan olla niin syvällä niissä omissa ongelmissa, ettei huomata, että siinä on se pieni kaverikin mukana. Olen valitettavasti tällaisen polun joutunut kulkemaan, kertoo Kim Kreus.

Ja hän muistaa.

Kim Kreus
Bikka Puoskari / Yle

Kestämällä pärjää aikansa

Oulaisilla oli Kimille paljon annettavaa – ikävä kyllä erityisesti raskaiden kokemusten saralla. Oulaisissa Kim oppi vain viiden vanhana, mitä on kiusaaminen. Muualta muuttanut poika oli kotipihan kiusaajille helppo kohde.

Joskus myös Kim otettiin mukaan leikkeihin. Näin kävi erityisesti silloin, kun pihan kouluikäiset johtohahmot eivät olleet paikalla. Mutta kun jompikumpi ilmestyi, kääntyivät selät nopeasti Kimille.

Toisinaan pihapiirin leikeissä tuli tylsä hetki, kun edellinen leikki loppui ja alettiin miettiä, mitä seuraavaksi tehtäisiin.

– Helposti se kääntyi siihen, että ruvetaan tuota kivittään, kertoo 35-vuotias Kim Kreus, pihaleikeissä kiusattu poika.

Kiusaaminen jatkui koulussa. Toinen pihapiirin kiusaajista kävi samaa koulua, ja Kimin kohtaloksi tuli kokea monta painajaismaista koulumatkaa: ojaan tönimisiä, takaa-ajoa ja lumipesuja.

Kim kokeili erilaisia selviytymiskeinoja ja yritti välillä rakentaa itselleenkin kovan pojan mainetta. Hyväksyntää saadakseen hän varasti kaupasta karkkia ja tupakkaa. Jossain vaiheessa Kim mietti, voisiko omasta pahasta olosta ja kiusatun roolista päästä eroon kiusaamalla muita.

– Otin jonkun vielä heikomman silmätikuksi ja sitä kiusasin, Kreus kertoo.

Muiden kiusaaminen ei ollut ratkaisu. Sen Kim oppi viimeistään yläasteikäisenä, kun eräänä iltana näki kaupungilla ringin tyttöjä ja poikia. Kaikki huusivat ja räyhäsivät jollekin ringin keskellä. Keskellä oli tyttö, yksin.

– Se oli varmaan seiskalla. Sitä haukuttiin huoraksi. Tytöt potkivat ja pojat tönivät. Katsoin, että tuossa ei ole mitään järkeä. Ryntäsin sinne ryhmän keskelle tytön kaveriksi ja sain sitten revittyä tytön siitä pois.

Lopulta Kimistä ei tullutkaan kiusaajaa, vaan heikompien puolustaja. Muiden puolustaminen ei tosin ollut omiaan vähentämään kiusaajien intoa tehdä Kimin elämästä hirveää.

Kiusaaminen jatkui, mutta Kim oli päättänyt olla varastelematta ja kiusaamatta. Voittavaksi selviytymisstrategiaksi valikoitui siis kestäminen. Ja se toimi. Mutta vain aikansa.

Lapsi puhui äitinsä komerosta sairaalaan

Kimille koulu ei ollut rauhan ja hyvän mielen tyyssija, eikä sellainen odottanut päivän jälkeen kotonakaan. Kotona Kim katseli vierestä äidin huonoja suhteita ja väkivaltaa. Lopulta poika tunsi myös omissa nahoissaan, miltä tuntuu kun nostellaan seinille.

Kun Kim oli 10-vuotias, taakka kävi liian raskaaksi Kimin masentuneelle, työttömälle ja humalassa väkivaltaisen miehen pahoinpitelemälle äidille. Äiti nieli kaikki kaapista löytämänsä pillerit.

Kun ambulanssikuskit saapuivat paikalle, äiti pakeni komeroon.

– Isot miehet eivät saaneet äitiä tulemaan pois komerosta. Ne laittoivat minut puhumaan äidin pois komerosta. Olin silloin kymmenen, Kreus kertoo.

Jäi siis Kimin tehtäväksi puhua äiti komerosta. Ja Kim puhui. Kim oli myös äidin mukana koko ajan, sairaalaan saakka. Poika oli läsnä silloinkin, kun hoitajat ja lääkärit keskittyivät pelastamaan äitiä.

Ja silti: yksikään viranomainen ei kertaakaan tapahtuneen jälkeen käynyt kysymässä, miten perheessä voidaan.

Kim Kreusin elämä alkaa

Vuodet kuitenkin kuluivat. Äiti oli edelleen työtön ja masentunut. Välillä elämä oli helpompaa, välillä vaikeudet pääsivät niskan päälle.

16-vuotiaana Kim muutti pois kotoa ja paria vuotta myöhemmin hän valmistui kiusaamisesta huolimatta sähköasentajaksi hyvin arvosanoin.

Päästyään armeijasta vuonna 2000 parikymppinen Kim tiesi, mitä ei elämältään halunnut. Hän ei halunnut päätyä elämässään samaan pyörään kuin äiti. Siksi hän päätti lähteä työn perässä pääkaupunkiseudulle. Tavaroita pakatessa tuntui siltä, kuin vastaus pitkään piinanneeseen kysymykseen olisi löytynyt.

– Ajattelin, että nyt alkoi Kim Kreusin elämä. Nyt jää kaikki ikävä taakse.

Eihän se ihan niin mennyt. Kim sai kyllä työpaikan, uuden kodin ja ystäviä, mutta vanhat vaikeudet eivät olleetkaan taakse jäänyttä elämää.

Vähitellen oireita alkoi nousta pintaan. Ahdistus kulminoitui vuosituhannen ensimmäisenä jouluna, jonka Kim vietti yksin pienessä yksiössään. Kim oli ostanut jouluksi pienen kinkun itselleen, ja pannut sen uuniin. Jouluateriaa ei kuitenkaan tullut, sillä kinkku paloi korpuksi.

Kim katsoi yksin television jouluohjelmia, ja mustat ajatukset ottivat vallan.

Kim Kreus
Bikka Puoskari / Yle

Yksi askel kuolemaan

Ahdistus kiristi otettaan, orastavat parisuhteet eivät ottaneet tuulta alleen ja alkoholinkulutus kasvoi koko ajan.

Juominen oli humalahakuista ja alkoi siirtyä arkipäivillekin. Töissä oli paineita, kun pörssiyhtiölle myydyllä työpaikalla käytiin yt-neuvottelut. Kim ei menettänyt työpaikkaansa, mikä herätti katkeruutta, koska moni pitkäaikainen työntekijä oli saanut lähteä.

– Loppupeleissä päädyttiin siihen tilanteeseen, että halusin kuolla, halusin tappaa itseni.

_En onnistunut tässä elämässä. Minua ei ehkä ole tarkoitettu tähän maailmaan. Minähän olen kaiken lisäksi vahinkolapsi. Minä hyppään nyt. _Niin Kim ajatteli parikymppisenä Tikkurilan aseman junalaiturilla, missä tavarajunat ajavat kovaa vauhtia pysähtymättä ohi.

Takana oli pitkä musta ajanjakso ja paljon painajaisia. Jos Kim olisi astunut yhden askeleen, hän ei ehkä kertoisi nyt tarinaansa.

Mutta hän kertoo.

– Onneksi siinä tilanteessa heräsin. Että ei jumantsukka, eihän tämä nyt voi mennä näin. Että jostainhan apua on löydyttävä.

Kim teki sopimuksen itsensä kanssa: yksi vuosi pitää katsoa. Junan alta ei pääse takaisin, mutta raiteille voi aina palata.

Viimeisillä voimilla kontaten

Apua löytyi. Nuori terveyskeskuslääkäri ymmärsi ja ohjasi eteenpäin. Alku olikin hyvä. Kim pääsi mielenterveyspuolen asiakkaaksi. Siellä nyökyteltiin, että olet tosiaan avun tarpeessa. Ja puisteltiin päätä, että on ihme, että sinulla on ammatti ja työ.

Kim löysi myös teatteriharrastuksen, joka tarjosi tilaisuuden karjua lavalla roolissa sen minkä ääntä riitti. Samalla sisäinen tuska ja ahdistus hellittivät.

Parin vuoden aikana Kim sai ensiavun, mutta vain sen. Terapia jäi kesken, koska Kelan kuntoutustukea ei myönnetty. Vertaistukiryhmän toimintakin loppui aikanaan.

Kun välitilinpäätöksestä junanraiteilla oli kulunut neljä vuotta, Kim koki toisen pahan uupumuksen ja samalla syvää vihaa maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan.

Hän haki apua, mutta sitä ei kunnallisesta eikä työterveyshuollosta irronnut. Ammattilaisten mielestä apua ei tarvinnut mies, jolla oli työpaikka ja jalat, jotka kantoivat apua pyytämään.

Raskaimmista ajoista Kimille jäi kokemus, että vaikeiden asioiden kanssa jätettiin yksin.

– Kukaan ei ottanut minusta silloin koppia. Itse joutui aina viimeisillä voimillaan konttaamaan ja selviytymään paikasta toiseen.

Viimeisillä voimillaan 24-vuotias Kim selviytyi lopulta nuorten kriisipisteeseen, ja se osoittautui paikaksi, jossa koppi otettiin.

Ehkä kaikki eivät olekaan kiusaajia?

Nykyään Kim Kreusin päivätyö on tehdä parhaansa, jottei yksikään apua tarvitseva nuori joutuisi vain kestämään.

– On tosi paljon nuoria, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa tai tarvitsevat apua. Mutta heitä on tosi vaikea tavoittaa.

Kreus työskenteleeNuorten Ystävien (siirryt toiseen palveluun)ohjaajana nuorten ohjaamossa. Ohjaamot ovat matalan kynnyksen palvelupisteitä, joissa ovet ovat aukiriippumatta siitä, onko tulijan mielessä päällimmäisenä unelma vai ongelma.

– Jos olisi tällainen nuorten ohjaamo silloin ollut ja ottanut sen kopin... Tällaista olisin silloin kaivannut.

Kreus on siis työkseen se, mitä olisi itse kaivannut. Hän on kuunteleva korva, rinnallakulkija ja oikean avun etsijä. Ja työssä auttavat omat jo taakse jääneet vaikeudet.

On tosin pieni ihme, että Kim Kreus ylipäänsä päätyi ammattiin, jossa työtä tehdään nuorten kanssa.

– Pitkään olin sitä mieltä, että nuoret on ihan hirveitä ja kamalia, Kreus tunnustaa.

Jokin kuitenkin muuttui opiskeluaikoina teatteri-ilmaisuohjaajalinjalla. Se oli ensimmäinen koulu, jossa Kimiä ei kiusattu. Ensimmäisen kerran hänelle tuli tunne, että on hyväksytty._ Ehkä kaikki eivät sittenkään ole ilkeitä ja kiusaajia?_

Kukaan ei ole syntyessään paha

Käännekohdasta on nyt yksitoista vuotta. Silloin 24-vuotias Kim sai Kelan tuen ja pääsi terapiaan. Samaan aikaan ahdistava työ vaihtui opiskeluun ensimmäisessä koulussa, jossa Kim ei ollut kiusattu, vaan yksi muista.

Kymmenen vuotta sitten elämään tuli myös tyttöystävä, nykyinen vaimo.

Nyt Kim Kreus hohkaa rauhaa ja puhuu kiihkotta. Puhuu hämmästyttävän avoimesti, koska haluaa antaa toivoa. Puhuu elämänsä kipeimmistä asioista, koska haluaa osoittaa, että perheen ja suvun masennuskierteen voi katkaista.

Kreus uskoo, ettei kukaan ole syntyessään paha. Elämä vain koettelee kaikkia eri tavoin, ja olosuhteiden uhri voi päätyä purkamaan ahdistuksensa ympäristöönsä, ellei pysty käsittelemään menneisyyttään. Siksi Kreus ymmärtää äitinsä juomista ja myös äidin humalassa väkivaltaista miesystävää.

Hän ei ole katkera. Erityisesti äitiään hän ei syytä mistään. Päinvastoin. Häntä Kreus haluaa kiittää elämänsä ensimmäisistä vuosista: niistä viidestä normaalin perhearjen vuodesta, joina pienen ihmisen vallitseva mielentila ei ollut pelko. Noiden vuosien Kreus uskoo kantaneen läpi mustien aikojen.

Kim Kreus
Bikka Puoskari / Yle

Kreusin isä kuoli, kun poika oli yhdeksän. Samalla sulkeutuivat viimeisetkin tutustumisen mahdollisuudet.

Elämä on silti jatkunut. Tänään Kim Kreus on isä itsekin, ja vastuussa kahden pienen ihmisen vallitsevista mielentiloista. Kreusin perheeseen kuuluvat 4- ja 6-vuotiaat pojat.

– Kun isää ei koskaan ollut, tietää, mitä on kaivannut. Tulee vähän paineita siitä, osaanko nyt olla oikeanlainen isä ja miten tässä nyt pitäisi olla.

Kim Kreusista on tullut isä, joka havahtuu hetkenä, jona huomaa koko perheen nauravan. Sellaista on kevyt, hyvä, seesteinen arki: kaikki ovat syöneet ja levänneet, kaikilla on hyvä olla.

– Siinä hetkessä huomaa, että kannatti. Kannatti olla hyppäämättä raiteelle, Kreus sanoo.