Näkökulma: Kirjat, hirveän vaarallisia

On liuta syitä siihen, että kirjoja on sensuroitu, poltettu ja suljettu lukkojen taakse. Kirjoista voi saada liikaa ajatuksia, vaarallisia ajatuksia; ne levittävät ideologioita, opettavat outoja tapoja ja saavat haaveilemaan mahdottomia. Kirjoilta pitää suojella ihmisiä, varsinkin pieniä ihmisiä. Hurjimmat hirviöt asuvat kuitenkin muualla kuin lastenkirjojen sivuilla, kulttuuritoimittaja Sanna Vilkman kirjoittaa.

Kotimaa
Sanna Vilkman
Sanna VilkmanKalevi Rytkölä / Yle

Ilman nerokkaita lastenkirjoja monen vaikean asian käsitteleminen olisi vielä vaikeampaa. Silti on viisasta miettiä, mitä kannattaa lukea lapselle, jonka ajatukset ja kehitystason tuntee. Ikärajoja ja – suosituksia on hyvä noudattaa. Kirjoja on hyvä lukea yhdessä ja ääneen, ne pitää valita harkiten ja niistä kannattaa jutella. Lasten suojeleminen liian rajuilta sisällöiltä ei edellytä klassikkosatujen uudelleenkirjoittamista nykypäivän arvoihin istuvaksi, tai ”vaarallisen” kirjan poistamista kirjaston lastenosastolta, mielellään koko maailmasta. Huonon kirjan voi jättää hyllyyn.

Minulta ei lapsena kielletty yhtään kirjaa, mitä nyt välillä komennettiin ulos leikkimään. Kun olin lukenut jokseenkin kaiken, mitä lastenosastolta sain kotiin kannettua, aloin käydä läpi vanhempieni Kirjavaliot-kokoelmaa. Niissä oli aina kolme, neljä tunnettua teosta silvottuna yksiin kansiin. Ne avasivat minulle ovet navettaan, jossa Kaikenkarvaisten ystävien maalaiseläinlääkäri kaivoi vasikkaa lehmän sisuksista ja makuuhuoneeseen, jossa Shakaali ajeli naisen häpykarvoja minkä presidentin salamurhaamiselta ehti.

En takuulla tajunnut juuri mitään lukemastani, paitsi sen verran, että se voi olla kuumottavaa puuhaa. Senkin ymmärsin, ettei kaikkia lukemistoja ole tarkoitettu minun silmilleni. Lastenkirjojen sensurointi ei kuitenkaan olisi pelastanut minua arveluttavalta sisällöltä.

Kun olin juuri täyttänyt yksitoista, halusin välttämättä saada Conrad Richterin kirjan Kivityttö, koska sen kannessa istui ihana intiaani. Järkytykseni oli suuri, kun selvisi, ettei kirja ollutkaan kutkuttava seikkailu, jossa inkkarit ja länkkärit ottavat yhteen. Ottivat kyllä, mutta tavalla, joka muutti maailmani. Tarinassa uudisasukastyttö on lapsesta lähtien kasvanut intiaaniheimossa, perustanut perheen ja omaksunut kulttuurin. Sotaisten ja surullisten käänteiden kautta tyttö palautetaan väkisin valkoisten pariin, jossa häntä ei koskaan hyväksytä. Tyttö putoaa kahden ennakkoluulojen sokeuttaman maailman väliin. Kirja oli ahdistava, se oli todella pelottava, mutta olen vieläkin kiitollinen siitä, ettei minua suojeltu siltä. Se opetti ymmärtämään yksinäisyyttä ja erilaisuutta, käsittämään aikuisten uutisista kantautuvia kaikuja.

Mikä eniten pelotti pienenä? Se ei ollut hattivatti, eikä Mikko Mallikkaan kuvittelema verilätäkkö kuvakirjassa. Se oli television tietoiskua edeltänyt tunnus, jossa kämmenellä roihusivat liekit, Ilta-Sanomien raiskauslööppi, jonka tavasin juuri opittuani lukemaan, ydinsodan jälkeistä maailmaa kuvannut sarjakuva, jonka vahingossa lainasin aikuistenosastolta. Pelot kuuluvat kasvamiseen; turvalliseen lapsuuteen kuuluu se, että pelot voidaan purkaa aikuisen kanssa. Maailmasta ei voi poistaa kaikkea sellaista, joka tulee uniin. Ei edes kirjoista.