DNA-tutkimukset osoittavat: musta surma piilotteli Euroopassa vuosisatoja

Euroopan ruttoepidemioiden on luultu tulleen yhä uudelleen Aasiasta, mutta bakteeri lymyilikin myös epidemioiden välillä Euroopassa. Ruttotutkimuksesta toivotaan apua vastustuskykyään kasvattavien nykybakteerien hillitsemiseen.

Ulkomaat
Kolmen ihmisen luurangot sekaisin hautakuopassa.
Kolme Ludwig Maxilimilianin yliopiston tutkimista vainajista löytyi samasta haudasta Brandenburgista Saksasta. Heidän arvellaan olleen sotilaita kolmikymmenvuotisen sodassa 1600-luvun alkupuoliskolla.Seifert et al.

Mustana surmana tunnettu rutto tappoi Euroopan väestöstä 1300-luvulla muutamassa vuodessa 30–50 prosenttia ja palasi vielä yli kolmen vuosisadan jälkeen tekemään tuhojaan. Ruttoa esiintyy edelleen monilla puolin maailmaa, mutta Euroopasta se on hävinnyt. Katoamisen syy on yksi lääketieteen suurista arvoituksista.

Kansainvälisessä tutkimuksessa päästiin mustan surman jäljille selvittämällä ruton uhrien hampaista eristetyn Yersinia pestis -bakteerin koko perimä. He kuolivat Marseillessa Ranskassa 1720-luvun alussa Euroopan viimeisenä pidetyssä ruttoepidemiassa ja päätyivät sen uhrien joukkohautaan.

Aiemmin on oletettu, että musta surma kuoli välillä pois Euroopasta ja tuli tänne yhä uudelleen Aasiasta. Uusien tutkimustulosten mukaan niin ei kuitenkaan tapahtunut.

– Hämmästykseksemme 1700-luvun rutto näyttää olleen muotoa, jota maailmassa ei enää ole. Se oli Euroopan mustan surman suora perillinen useiden vuosisatojen takaa, kertoo tutkija Alexander Herbig saksalaisesta Max Planck -instituutista.

Hyytävää, sanoo tutkija

Tutkija Kirsten Bos korostaa, ettei taudin maantieteellisiä syntysijoja voida vielä osoittaa. Marseille oli iso kauppasatama, jonne rutto saattoi seilata laivarottien kirppujen mukana monesta eri paikasta, mutta se saattoi myös syntyä Euroopassa, Bos sanoo.

Tulokset kuitenkin vahvistavat, että kerran synnyttyään tauti piilotteli jossakin päin Eurooppaa satojen vuosien ajan. Max Planck -instituutin arkeogeneettisen osaston johtaja Johannes Krause pitää hyytävänä ajatusta, että ruttobakteeri saattoi lymyillä kotikulmilla kautta Euroopan. Isäntäeläintä tutkijat eivät vielä tiedä.

Niin Krausen kuin kanadalaisen McMastersin yliopiston evoluutiogeneetikon Hendrik Poinarin mukaan selvittämättämiä kysymyksiä on paljon: Piilotteliko rutto maaperässä vai rotissa? Miksi se puhkesi tappaviksi aalloiksi? Ja miksi se lopulta katosi eikä tullut enää koskaan takaisin?

Lisätutkimuksiin tarvitaan lisää näytteitä sekä menneisyyden ihmisistä ja jyrsijöistä että nykyisistä jyrsijäpopulaatioista Euroopasta ja Aasiasta, Poinar sanoo.

Sama bakteeri myös Lontoon ruttouhreissa

Aiemmin tässä kuussa julkaistiin toinen ruttotutkimus, jossa saatiin vahvistusta Euroopan ruton kotoperäisyydelle vielä vuosisatoja mustan surman jälkeen.

Saksalaisen Ludwig Maximilianin yliopiston tutkimus perustuu kahden rutonaikaisen hautausmaan vainajien DNA:han.

Kahdeksasta luurangosta löytyneet Yersinia pestis -bakteerit vastaavat tutkijoiden mukaan hyvin Lontoosta ja Saint-Laurent-de-la-Cabrerissesta Etelä-Ranskasta aiemmin löydettyjä ruttobakteereja.

Kriittistä tietoa nykylääketieteelle?

Tutkimustulokset voivat antaa pontta nykyisten zoonoosien tutkimukselle. Zoonoosit ovat tartuntatauteja, joiden aiheuttajat voivat siirtyä eläimistä ihmisiin.

Sellainen on muun muassa ebola, jonka uusien epidemioiden estämiseksi parhaillaan kamppaillaan Länsi-Afrikassa. Viruksen arvellaan olevan peräisin lepakoista. Lähi-idässä puolestaan kamelit ovat osoittautuneet hengityselinsairaus MERS:n kantajiksi, ja zoonoosi on myös sikainfluenssa, joka taas tänä vuonna on sairastuttanut suomalaisiakin.

– Ruton kehityshistorian selvittäminen on kriittisen tärkeää, koska antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit ovat yhä suurempi uhka. Helposti hoidettavat infektiot voivat muuttua tappaviksi, sanoo evoluutiogeneetikko Hendrik Poinar Phys.org (siirryt toiseen palveluun)-sivustolla.

Uusin tutkimus on luettavissa eLife (siirryt toiseen palveluun)- ja aiempi PLOS ONE (siirryt toiseen palveluun) -tiedelehdestä. Tuloksista kertoo myös Max Planck -instituutin (siirryt toiseen palveluun) verkkosivu.