Kiroileva motokuski asuu kahlittuna meistä monen sisällä – Psykologi neuvoo: Sano tänään töissä vähintään kerran ei

Kiroileva motokuski asuu monen suomalaisen sisällä, mutta usein kiukku padotaan – ja passiivis-aggressiivisuuden jäynämonsteri herää. Työpaikalla ratkaisu on opetella sanomaan rakentavasti, mitä haluaa, ja mitä ei halua.

Ihmissuhteet työpaikalla
Kaksi miestä tiukassa keskustelussa.
Jyrki Lyytikkä / Yle

Esimerkki työelämästä: deadline lähestyy ja tiimin yhden jäsenen työpanosta saa odotella, ja muiden työt viivästyvät. Lopulta saadaan pitkä raportti siitä, miten paljon on muita töitä tai miten hänelle tehdään hallaa ja kohdellaan eri tavoin kuin muita. Muut syyllistyvät. Taas se hankala tyyppi pääsi hyökkäämään sivuviistosta.

Kyse on passiivis-aggressiivisuudesta: puolustuskeinosta tilanteessa, jossa kokee, että omia vaikutuskeinoja ei ole, tai itsensä puolustaminen pelottaa liikaa. Tällaista ihmistä voisi kutsua vaikkapa jäynätyypiksi tai jäynäksi.

Hänen käyttäytymisessään ilmenee vastarintaa, itsepäisyyttä, asioiden lykkäämistä ja avuttomuutta. Lisäksi esiintyy kateutta, kaunaa, sarkasmia, paheksuntaa, toistuvaa epäonnistumista, epäluotettavuutta ja unohtelua. Tuttua on myös uhriutuminen: syy on aina muissa, itse on väärinymmärretty ja aliarvostettu. Jäynä arvostelee ja halveksii auktoriteetteja, valittaa omaa epäonneaan. Tunnistatko tyypin omalta työpaikaltasi? Tai kenties jopa itsestäsi?

Työ- ja organisaatiopsykologi ja psykoterapeutti Satu Kasken mukaan passiivis-aggressiivisen on vaikea ilmaista harmiaan tai ärsyyntymistään asioihin. Hän kätkee mielipahansa hymyn taakse.

– On passiivinen, vetämätön, ei sano suoraan asioita. Kaveri on kuin saippuapala, joka ei pysy hyppysissä: "ei mulla mikään ole", mutta kaikki näkevät, että jotain on pielessä. Jäynätyyppi aidosti silmät pyöreinä ihmettelee, että miten te mua syytätte, en mä ole mitään tehnyt.

Negatiivisten tunteiden ilmaisemisen vaikeus

Passiivis-aggressiivinen pitää kädet nyrkissä taskuissaan, kun saa työtehtävän, jota ei haluaisi tehdä. Työ tuntuu ylittävän kyvyt, mutta jäynätyyppi ei sano sitä, vaan pitää tunteensa ja tarpeensa sisällään. Pahimmillaan, kun työtehtävä alkaa lähestyä, hän marssii työterveyshuoltoon ja saa sairasloman, ehkä aidosti onkin kipeä.

Miehen käsi nyrkissä työpöydällä.
Kyllä teki mieli sanoa. Olis kirveellä töitä.Tommi Anttila / YLE

Jäynä välttelee avointa yhteenottoa. Moni on saattanut oppia jo lapsuuskodissa, ettei kielteisiä tunteita saa näyttää.

– Tätä on "kiltin tytön syndrooma". Ihminen on oppinut, että saadakseni muiden hyväksynnän ja arvostuksen, tulee toimia tällä tavalla. Suupielet kiristyvät ja yöllä narskuttelee hampaita, kun on niin tiukoilla koko keho ja mieli, kun ei pysty ilmaisemaan itseään, Satu Kaski kuvailee.

Työpaikalla kokouksissa ei päästä itse asiaan, tai työteho ei ole niin hyvä kuin voisi olla, kun jokin asia kaihertaa. Sen tuntee. Passiivis-aggressiivisuuden syyt kumpuavat usein tiedostamattomista asioista.

– Tarkoituksella ei halua olla jäynä, mutta kun on niin vaikea olla itsensä kanssa. On tiedostamatta kateellinen muille, joilla näyttää menevän kuin Strömsössä, tai ainakin asianomaisesta tuntuu siltä.

Jäynä jää uhrin asemaan, ja katkeruus valtaa mielen omasta tilanteesta: olen jo kuusikymppinen ja edelleen teen samoja hommia. Tuossa tuli jo pomoksi nuori jätkä minua opastamaan. Joku voi kyllä olla tietoisestikin jäynä toiselle: kun minulla ei ole asiat hyvin, niin pidän huolen, ettei ole muuten teilläkään.

Sivusta mennään ohitse, koska nuori uskaltaa sanoa, että haluan tämän työtehtävän. Tämä liittyy osin ikään ja sukupolven muutokseen, arvioi Kaski.

– Ei ole harvinaista, että keski-iän ylittäneet naiset jäävät sivuviistoon ja pahimmillaan katkeroituvat siitä, mitä ilman jäivät. Ihan vain siitä syystä, että eivät osoittaneet oma-aloitteisesti kiinnostustaan tai tuoneet esille omaa osaamistaan. Näin he jäävät tekemään työt, joita kukaan muu ei halua tehdä.

Tunnista sisäinen jäynäsi

Hankalaksi koettua työkaveria on helppo osoittaa sormella ja tehdä hänestä syntipukki. Mutta miten huomaan, että jäynä asuukin minussa, olen passiivis-aggressiivinen? Kannattaa ainakin olla aidosti avoin muilta tulevalle palautteelle.

– Se on hyvä keino saada selville, miten itse oikeasti toimin. Kriittisen palautteen vastaanottaminen ei ole helppoa, mutta sitä voi kuulostella, reflektoida sisäisesti sitä, mistä palaute kertoo ja millaisen kuvan haluaa itsestään antaa.

Jäynää jäytää usein pelko: mitä jos minua ei hyväksytäkään? Tulen näkyväksi ja minulle voi käydä vielä pahemmin – ja niinhän se oikeasti on, myöntää Satu Kaski.

– Kun ihminen tulee esille, tulee siis rohkeaksi, aina siihen sisältyy riski, että muut eivät ota tosissaan tai sanovat ikävästi. Niinhän se on kaikissa ihmissuhteissa. Mutta jos ei tuo mitään itsestään esille, niin harvoin mitään saakaan.

Auta itse itseäsi – uskalla sanoa ei

Itseään voi auttaa parhaiten pysähtymällä, kun alkaa tunnistaa jäynätyypin piirteitä itsessään.

– Mitä tapahtuu, mikä on minun tarpeeni, mitä olisin halunnut. On jo ensiaskel, että tunnistaa "tätä minä haluaisin", mutta en uskalla sanoa.

Työ- ja organisaatiopsykologi ja psykoterapeutti Satu Kaski kehottaa pohtimaan, mikä olisi ensimmäinen kohta, missä tarpeiden ääneen sanomista voisi kokeilla.

– Lähtee sitä kautta herkistämään ja altistamaan itseään asioille, joissa voi tulla köniin. Ehkä voi huomata, että mitään ei tapahtunutkaan, vaan sain sen minkä halusin.

On jo ensiaskel, että tunnistaa "tätä minä haluaisin", mutta en uskalla sanoa.

Satu Kaski

Yhtä tärkeää on osata myös sanoa, mitä ei halua. Pitää uskaltaa puolustaa omia rajojaan. Se on yksi tapa määritellä identiteettiä: "tuota ei ainakaan minuun kuulu, tuota en ole valmis tekemään". Helpoissa tilanteissa hyvien työkaverien kanssa voi harjoitella sen sanomista, että "nyt en halua tätä".

Yksi tapa on tunnistaa uskomuksia, joita ein sanomiseen voi liittyä. Uskomuksista kiinni saaminen vähentää niiden voimaa ja niitä voi lähteä muuttamaan.

– Joidenkin mielestä ei on epäkohteliasta tai kertoo, että olen tyly, kylmä tyyppi, jota en halua olla. Joillekin ein sanominen tarkoittaa, että muut tulkitsevat, että olen vihainen – ja minä olen ihminen, joka ei missään tapauksessa halua osoittaa vihaa tai näyttää, että olisin vihainen. Näin ein sanominen on hankalaa.

"Minä toivoisin, että"

Tilanteen muuttaminen voi viedä enemmän tai vähemmän aikaa. Se voi olla pitkä tai lyhyt prosessi riippuen siitä, kuinka syvää passiivis-aggressiivisuus on. Jos se näkyy eri tilanteissa, kaikkien ihmisten kanssa, muutos on vaikeampaa.

– Jos tämä liittyy vain joihinkin tilanteisiin, joissa jotkin asiat toimivat triggerinä, silloin muutos on paljon helpompaa.

Muuttuminen on kuitenkin mahdollista, rohkaisee Satu Kaski.

– Karrikoiden sanottuna tunneihminen muuttuu tunteiden kautta: esimerkiksi voi yrittää saada joka päivä hyvän tunteen jostain asioista. Tai tekemisen kautta: tänään sanon vähintään yhden kerran ei. Tai vähintään yhden kerran sanon oman toiveeni, "minä toivoisin, että".