Pitokarvasuksi ei ole mikään uusi keksintö – jo Kalevalassa hiihdettiin karvat suksen pohjassa

Tämän talven hittituotteeksi nousseet pitokarvasukset ovat palanneet hiihdon suomalaisille juurille. Rautakaudelta asti tutut turkisvarusteiset eriparihiihtimet olivat käteviä etenkin pohjoisen mäkisessä maastossa.

Kotimaa
Karvaa suksien pohjassa, taustalla kaksi koiraa.
Minna Keinänen / Yle

Tämän talven hittituotteeksi ovat nousseet skintec- eli niin kutsutut pitokarvasukset. Niissä perinteisen hiihtotavan suksien pitoalueelle eli niiden keskiosaan on lisätty lyhyttä karvamattoa. Ideana on, että eteenpäin mennessä karva luistaa myötäkarvaan, mutta taaksepäin liikkuessa vastakarva pysäyttää liikkeen.

Ajatus on perua tuhansien vuosien takaa tutuista eriparisuksista. Niissä parin pidempi ja sileäpohjainen suksi, lyly, oli tarkoitettu liukumiseen ja lyhyempi suksi, kalhu, potkimiseen. Kalhun pohjaan kiinnitetyillä eläimen turkiksella sukseen saatiin lisää pitoa. Pohjoisessa turkis oli peräisin poroista, muualla maassa esimerkiksi hirvestä tai peurasta.

Suomen kansallismuseon amanuenssi Risto Hakomäen mukaan Suomessa ja muuallakin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä karvapohjaisilla suksilla on hiihdetty ainakin rautakaudelta saakka, ja suosio jatkui ainakin Pohjois-Suomessa aina 1800-luvun loppupuolelle asti erityisesti peuranmetsästyksessä.

Parhaimmillaan karvapohjasukset olivatkin metsässä eläimiä jahdatessa. Erityistä etua suksista sai hankiaisen aikaan, jolloin esimerkiksi edellä juoksevan hirven jalat upposivat hankeen, ja hangen päällä kulkeva metsästäjä sai eläimen paremmin kiinni.

Karvapohjasukset ovat tuttuja myös Kalevalasta. "Liekö tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?", kysyy suksien rakentaja Lyylikki, lylyjen seppä Lemminkäiseltä. Tuoreemmassa perinteessä suksien pohjiin kiinnitettäviä, niin kutsuttuja nousukarvoja on hyödynnetty myös tunturi- ja telemark-hiihdossa.

Nykysuksissa luotetaan keinokuituun

Tämän päivän pitokarvasuksien karvoja markkinoidaan "mohairina" mutta käytännössä ne ovat sataprosenttisesti keinokuitua. Karvakaistaleen pituus on noin 45 senttimetriä.

Kuopiolainen hiihtovoitelun asiantuntija Antero Saari muistelee, että vastaavanlaisia ratkaisuja murtomaahiihtosuksissa on ollut jo parin–kolmen vuoden ajan mutta tänä talvena joka merkille on tullut omat pitokarvasuksensa.

Keltakarvainen suksenpohja.
Pitokarvasuksen pohjassa oleva karva tulee vaihtaa noin kahden tuhannen kilometrin välein. Juha Vauhkonen / Yle

– Vajaan kymmenen vuoden aikana maastohiihdossa on tapahtunut huimaa tuotekehitystä. Pitovoiteesta ja pitoteipistä on tultu voiteluvapaisiin suksiin ja niin kutsuttuihin zero-suksiin. Pitokarvasukset ovat kehityksen neljäs vaihe, Saari laskee.

Saaren mukaan suksien huoltovapaus tai ainakin helppohoitoisuus on yhä useamman nykyhiihtäjän toive.

– Kaikilla ei välttämättä ole välineitä, tiloja, kiinnostusta eikä aikaakaan suksien voiteluun. Suksivalmistajat ovat tietoisesti hakeneet helpompia tapoja lähteä lenkille myös kaupunkilaisille.

Pitokarvasuksi on Saaren mukaan periaatteessa huoltovapaa; voidella sitä ei tarvitse mutta puhtaana se täytyy kuitenkin pitää. Käytön myötä karva toki kuluu ja tulee vaihtaa. Karvan pitäisi kuitenkin kestää valmistajasta riippuen noin 2 000 kilometriä.

– En tiedä, että näitä olisi vielä kukaan puhki hiihtänyt, Saari toteaa.