Muistatko vekselin? Ennen pikavippiin pantiin nimi poikittain paperiin

Millä hankinnat rahoitettiin ennen luottokortteja tai pikavippejä? Tiukan sääntelyn aikana pankinjohtajaa piti lähestyä lakki kourassa ja pitkä paperi toisessa. Vekselin sai, jos takaajan maine riitti. Rahoitusammattilainen luonnehtii tänään vekselijärjestelmää aikansa hyväksi rahoitusinstrumentiksi.

Kotimaa
Kokkolan Osuuspankin Ykspihlajan konttorissa vuodelta 1987.
Kuva silloisen Kokkolan Osuuspankin Ykspihlajan konttorista vuodelta 1987.Keski-Pohjanmaan Osuuspankki

40 vuotta pankissa eri tehtävissä työskennellyt kokkolalainen Aatto Ainali näkee vekselien kulta-aikana 70-80-luvut. Vaikka pitkiä papereita käsiteltiin pankeissa jo 30-luvulta lähtien, suurinta käyttö oli muutaman kymmenen vuotta sitten. Silloin suomalaiset alkoivat hiljakseen vaurastua ja hankkia tavaroita.

Ainalin mukaan esimerkiksi autokaupan osamaksuissa käytettiin vekseleitä, koska muita instrumentteja ei ollut.

– Pankeissa oli puoli metriä pitkä nahkainen vekselisalkku jokaiselle autoliikkeelle. Autoliike sai heti rahansa ja asiakas saattoi maksaa erissä. Vekseleitä pyöri pankeissa tuohon aikaan valtavasti, Ainali muistelee.

– Se oli pankeille suhteellisen varmaa, koska autoliike oli asettajana eli takaajana. Vakuutenahan siinä oli auto. Kätevä systeemi, joskin työläs pankin kannalta.

Pankeissa oli puoli metriä pitkä nahkainen vekselisalkku jokaiselle autoliikkeelle.

Aatto Ainali

Autokaupan ohella vekseleillä rahoitettiin kaikenlaista touhua. Suomi hankki televisioita ja muuta taloudessa tarpeellista. Myös vekselivetoinen kuorma-auto oli aikanaan käsite.

Ainali korjaakin sen käsityksen, että vekselit tehtiin kolmen kuukauden määräajaksi ja pikkusummille.

– Kolme kuukautta oli toki yleisin aika, mutta niitä tehtiin parinkin viikon ajaksi. Suurissa kaupoissa saatettiin rahoitusta odotellessa tehdä vekseli muutamille päivillekin, jos myyjän piti saada maksu nopeasti.

Esimerkiksi talokaupoissa saattoivat summat nousta satoihin tuhansiin markkoihin. Lyhyet vekselit kulkivat pankkikielessä myös “viinavekselin" nimellä.

– Niitä ottivat isännät, jotka tulivat ennen viikonloppua keskuksiin “pankkiasioille”. Asettajan nimi oli paperissa jo valmiiksi, sillä joko uusittiin entinen tai otettiin uutta velkaa. Kaikki tiesivät kyllä, mitä niillä ostettiin. Ne työllistivät pankkien lainasalkun hoitajia aika paljon.

Aatto Ainalin mukaan velat hoidettiin hyvin, viinavekselit suorastaan erityisen tunnollisesti.

– Jos ei hoitanut, ei myöskään saanut seuraavaa vekseliä. Yleensäkin, vekselisalkussa tuli erittäin vähän luottotappioita. Pankeille ne ovat aina olleet erittäin tuottoisia papereita.

Kustannukset pikavippien tasoa

Nykyaikaan pikavippeihin suhteutettuna kuluttajan kustannukset olivat suurin piirtein samalla tasolla.

– Jos laskee kaikki kulut mukaan, korkotaso nousi varmaan noin 20 – 30 prosenttiin. Pienessäkin vekselissä oli toimitusmaksu, leimavero ja luotonvarausprovisio koron lisäksi. Jos tuhannen markan vekselin otti, siitä sai korkeintaan 700 markkaa käteen.

Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä, jopa pankkikin, vaikka vekselisalkun hoitamisen meni paljon henkilötyövuosia. Tuotto oli kuitenkin niin hyvä, että sitä kannatti pitää yllä, sanoo Aatto Ainali. Hänen mukaansa joillekin ihmisille vekselillä eläminen oli elämäntapa, niitä jatkettiin, vaikka velat olisi voinut maksaa poiskin.

Termi “nimi poikkipäin paperiin” tuli siitä, että vekselin asettaja, joka oli takaaja, kirjoitti nimensä lainapaperin etu ja takapuolelle poikittain. Kohtaan “hyväksyjä” nimensä puolestaan piirsi se, joka rahat sai.

Jos tuhannen markan vekselin otti, siitä sai korkeintaan 700 markkaa käteen.

Aatto Ainali

– Jos hyväksyjä ei pystynyt velkaansa hoitamaan, se jäi asettajan maksettavaksi. Se oli täydellinen 100-prosenttinen takaus.

Ainalin mukaan silloin tällöin tuli tapauksia, joissa jouduttiin ikävyyksiin.

– Yleensä he olivat sukulaisia tai naapureita, jotka olivat sinisilmäisyyttään panneet nimensä asettajaksi. Ja joutuivat maksamaan velan pois.

Ajat kuitenkin muuttuivat, viimeisenä pankkiryhmänä vekseleitä pyörittivät osuuspankit.

– Vielä 2 000-luvun alkuvuosina niitä oli, tosin ei kovin paljon, muistelee Ainali.

Hän nimeää vekselien katoamiselle kaksi syytä ylitse muiden, kustannukset ja pankkien nopea tuotekehittely luotonantopuolella.

– Kovasti henkilöitä työllistävä toiminta loppui siihen, että piti väkeä vähentää ja kustannuksia karsia. Vekselisalkkujen hoitajia ei enää pystytty pitämään palkkalistoilla.