1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Kotimaan uutiset

Luolasukeltaja Vesa Rantanen: "Jos itselle kävisi onnettomuus, niin toiset hakisivat pois"

Suomalaisten sukeltajamiesten keskinäisen kaveruuden voi lukea luolasukeltaja Vesa Rantasen tarinasta, ja sen rivien välistä. Ei tunnevyörytystä, ei urheusegoilua – vaan vakaata luottamusta siihen, että jos kuolen syvyyteen, kaverit hakevat takaisin pintaan.

Kotimaan uutiset
Vesa Rantanen
Ville Välimäki / Yle

Lauantaina 6. helmikuuta tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta vakavasta luolasukellusonnettomuudesta Norjassa. Turma vaati kahden suomalaissukeltajan hengen. 34-vuotias luolasukeltaja Vesa Rantanen Hämeenlinnasta selvisi Pluran luolastosta hengissä ja oli myöhemmin mukana pelastamassa syvyyteen jääneitä kavereitaan.

Rantanen on kertonut onnettomuuden kulusta julkisuudessa aiemminkin. Hän kertoo nyt pystyneensä käsittelemään tapahtuneen aika nopeasti. Pidemmän aikaa onnettomuus vaikutti vanhempiin ja muihin läheisiin.

– Oikeastaan onnettomuuden myötä moni tuttu vasta tajusi, mitä ollaan tehty monta vuotta, millaista luolasukeltaminen on ja millaisia riskejä siinä on. Se avasi monen silmät kertaheitolla.

Elokuvan kerrotaan olevan tarina pyyteettömästä ystävyydestä, jossa kaveria ei jätetä, edes oman hengen uhalla. Miten hyviä ystäviä miehet oikeasti olivat?

– Osa oli sukeltamisen ulkopuolellakin tekemisissä, mutta tässä harrastuksessa on sellainen piiirre, että saatat tehdä hurjiakin juttuja ihmisen kanssa, josta et sukeltamisen ulkopuolella kauheasti tiedä. Se tulee siinä vastaan, kun pohdit, että jos jotain sattuu kaverille, kenelle soitat siitä? Ei ole hajuakaan toisen perhesuhteista.

– Onnettomuuden jälkeen koettaa olla tietoinen siitä, mitä kaverin kotona on, millainen perhe ja muuta. Osan sukeltajista kanssa on kovastikin kaverustunut, on muutenkin kuin sukeltamisen kanssa tekemisissä ja on hauska puhua muustakin kuin sukeltamisesta niiden kanssa, Rantanen kertoo.

Miksi uhrit piti hakea takaisin pintaan?

Pelastajien riskinoton jotenkin ymmärtäisi paremmin, jos kyse olisi veljestä tai isästä tai omasta pojasta. Mutta kaveri, jonka kanssa yhteistä on sama harrastus? Mikä ei antanut rauhaa, ennen kuin vainajat oli nostettu syvyydestä, kylmästä ja pimeästä luolasta?

– Kun on tilanne, että kukaan muukaan ei sitä tee, niin se on niin kohtuuton omaisille, kavereille ja muille läheisille, jos vainajat jäisi sinne luolaan. Voisi hautakivi tuntua tyhjältä hautausmaalla, jos ei olla saatu läheistä kotiin.

Kuvassa Kai Känkänen.
Kuvassa Kai Känkänen.Janne Suhonen, © Monami Agency 2015

– On tunnepuolen syyt hakea vainaja pois, mutta on myös arkisia asioita, miksi on parempi saada vainaja kotiin. Että hänet voidaan todeta kuolleeksi, että läheisten elämä pääsee jatkumaan. On asuntolaina, vakuutukset ja muut, asiat eivät mene eteenpäin, jos vainajaa ei pystytä tuomaan pois, vaan hän jää kadoksiin.

– Jäljelle jääneet pääsevät jatkamaan elämäänsä ja tekemään surutyötä, Rantanen summaa. Tämä on tärkeää myös sukeltajille itselleen.

Ennen Norjan onnettomuutta Rantanen oli mukana elokuisella sukellusretkellä Viron edustalla. Sillä kertaa yksi sukeltaja katosi.

– Kasattiin oma porukka ja lähdettiin etsimään ja siitä tuli onnistunut reissu. Löydettiin hänet ja perhe pääsi jatkamaan surutyötä, saatiin isä, jonkun poika, läheinen kotiin. Tuntuu tosi hienolta, että jos itselle kävisi tällainen onnettomuus, niin toiset hakisi pois. Se on hieno juttu.

Sukeltajan luonne on viileän rauhallinen

Suomalainen mies ei yleisen käsityksen mukaan juuri tunteistaan puhu – ja erityisesti sukeltaessa pitää pystyä hallitsemaan tunteensa, joka tilanteessa. Syvätkin surut surraan muualla kuin syvyydessä. Sukeltajia yhdistääkin jossain määrin samantyyppinen luonne. Vääräleukaisimmat sanoisivat jonkinlaiseksi mielenhäiriöksi, Rantanen naurahtaa.

– Enpä kovin montaa äkkipikaista ja räiskyvää tyyppiä ole bongannut, viileä ja harkitseva täytyy olla. Veden alla oleminen vaatii keskittymistä, ei voi kauhean hätiköityjä ratkaisuja tehdä. Se varmaan purkautuu pinnalla siten, että jutut on melko levottomia, mutta itse sukelluksella ollaan ja suoritetaan.

Syvälle sukeltaja ei etsi adrenaliinihumalaa, vaan hänen pitää sietää tylsyyttä. Tuntikausia.

– Jos on pidempiä nousuaikoja eli dekompressioaikoja sukelluksen loppuosassa, niin mä en tykkää siitä yhtään! Se on sen hinta, että olet saanut viettää hetken hyvällä hylyllä tai hyvässä luolankohdassa syvemmällä. Kattelet sitten sitä märkää kiveä monta tuntia.

Rantanen käsittelee tylsiä hetkiä olemalla omissa ajatuksissaan.

– Melko paljon olen paikallani vaan ja pidän silmät kiinni. Alussa tulee vilkuiltua sukellustietokoneesta, paljonko on vielä jäljellä, mutta siihen jotenkin turtuu ja aika alkaa kulua nopeasti. Mutta jos duunit rassaa, niin ne on tosi pitkiä hetkiä miettiä niiitä asioita. Tai jos on murheita, voi olla, että tekisi mieli tulla etuajassa pintaan.

– Koetan nollata aivot ja olla tekemättä ja ajattelematta mitään, niin se aika kuluu ehkä nopeammin.

Kaveri piti jättää

Sukeltamaan mennään kaverin kanssa, aina. Sukelluskaverin valinnassa vaikuttavat eri tekijät, kuten kenen kanssa tulee muutenkin toimeen ja miten sukeltaminen yhdessä sujuu.

– Jos joku on sooloitsemurhalentäjä, niin et sä sen kanssa halua sukeltaa, Rantanen kuvailee.

En osaa kuvitella, miltä Patrikista tai Kaista tuntui, kun he katsoivat silmästä silmään sitä taistelua elämästä.

Vesa Rantanen sukeltajakavereistaan

Luottamuksen sukelluskaveriin onkin oltava sataprosenttinen. Mutta mitä kun et voi auttaa kaveria kuolemanvaarassa? Tai kun oma pelastuminen edellyttää, että tunkeudut ahtaumaan juuttuneen kuolleen kaverin ohi ja jätät hänet syvyyteen? Miten siitä voi selviytyä?

– On eri juttu katsoa kaverin kuolemankamppailua silmästä silmään kuin katsoa vainajaa. Sopimuspalokuntahommassa olen nähnyt paljon vainajia. Ehkä sieltä on tullut se, että vainaja on vainaja, ei enää sama tyyppi kuin hetki sitten elossa.

– Luolassa meneminen vainajan ohi ei stressannut minua kauheasti lisää. Huomattavasti isompi huoli oli siitä, että pääsen jatkamaan eteenpäin. Koetin häntä irrottaa, mutta en varta vasten koeta kasvoihin katsella. Funtsin alitajuisesti, että täytyy koettaa pitää oma peli mahdollisimman viileänä.

– En osaa kuvitella, miltä Patrikista tai Kaista tuntui, kun he katsoivat silmästä silmään sitä taistelua elämästä. Varmasti omat kierrokset on huomattavasti kovemmalla sen jälkeen, Rantanen pohtii hiljaa.

Mieli vetää syvyyteen

Vesa Rantanen ei ole luopunut sukeltamisesta, vaikkei sukeltajantaudin uusiutumisriskin takia voinut sukeltaa pelastusoperaatiossa.

– Sukeltajantautia hoidettiin painekammiossa ja jouduin vielä sairaalaan, niin sairaalassa mietin, että kyllä tämä on tässä, en tätä enää tee. Vaan toisin kävi. Huomaat, että jos et sukella, et näe niitä ihmisiä ja sitä kaipaa, kun sitä on monta vuotta harrastanut.

Elämä ei mene eteenpäin, jos pohtii vain menneitä juttuja.

Vesa Rantanen

Syviin vesiin hän sukeltaa edelleen, mutta ahtaat paikat eivät enää miestä hirveästi kiehdo.

– Kukaanhan ei vapaaehtoisesti halua kuolla sukeltamaan lähtiessä. Se vaatii, että luotat itseesi, että pystyt hoitamaan sen homman. Riskit pitää ajatella etukäteen ja olla sinut sen kanssa, niin sitten voi aikamoisia juttuja tehdä.

Itseluottamuksen pitää siis olla kunnossa, jos haluaa pysyä hengissä. Niinpä Norjan onnettomuuden jälkikäteen jossittelu on Rantasen mielestä turhaa.

– Ratkaisut tehdään siinä hetkessä. Pitää ottaa oppia tuleviin juttuihin ja omien ratkaisujen kanssa pitää oppia elämään. Elämä ei mene eteenpäin, jos pohtii vain menneitä juttuja.

Ystävyys on arkista, ei sankaritekoja

Sukeltajien kaveruudesta on tullut jo eräänlainen sankarimyytti, "kaveria ei jätetä", mutta miesten ystävyys on arkisempaa. Ystävyys on Rantasen mielestä vaikkapa sitä, kun kaveri soittaa ilman ihmeempää asiaa. Samanhenkinen porukka yksinkertaisesti kerääntyy yhteen, saman harrastuksen ympärille.

– Jotkut pitää yksilölajeista, mä tykkään tällaisesta joukkueurheilusta. Tää on mun urheilujoukkueeni, jonka kanssa heitetään räävittömiä juttuja.

Omat ystävät olivat odottamassa Rantasta kotiin sairaalasta Tampereelta järjestääkseen kotiintulojuhlat.

Tää on mun urheilujoukkueeni, jonka kanssa heitetään räävittömiä juttuja.

Vesa Rantanen

– Hieno juttu, että he oli sellaisen järjestäneet. Olisin vaikka karannut sairaalasta, jos en olisi muuten päässyt sieltä pihalle. Norjassa karkasinkin sairaalasta, kun ei pää kestänyt huoneessa olemista. Vedin sairaalavaatteiden päälle omat vaatteet, hiippailin ulos taksiin, menin pizzalle ja oluelle ja sitten taksilla takaisin osastolle. Tunnustin sen kyllä jälkeenpäin hoitajille. Tämmöistä suomalaista velmua miesluonnetta, Rantanen myhäilee.

Tänään Vesa Rantasen olemus on rauhallinen eikä onnettomuuden muisto juuri enää vaikuta yrittäjän arkielämään – paitsi että turmasukelluksesta ja pelastusoperaatiosta tehdyn elokuvan myötä hän on taas esillä julkisuudessa.

– En hirveästi ole asiaa enää miettinyt. Nyt se tietysti tulee pintaan, kun elokuvan myötä ollaan oltu esillä ja puhumassa asiasta. Aika vähän se enää normaalielämään vaikuttaa – paitsi jos kotona sanoo, että menee sukeltamaan johonkin hurjaan paikkaan, niin silloin tulee vastaan ne menneisyyden haamut.

Takaisin pintaan (siirryt toiseen palveluun) -elokuvan ensi-ilta on 19. helmikuuta.

Lue seuraavaksi