"Luulin, että tämä on musikaali" – Svenska Teatern seilaa Titanicissa kohti jäävuorta

Teatterikevään kohokohta ei ole musikaali eikä tyypillinen spektaakkeli. Kaspar Hauser -esityksellä maineeseen noussut Akse Pettersson vie Titanicissa tutun tyylinsä uusiin syvyyksiin.

kulttuuri
nainen näyttämöllä pelastusliivit päällä
Svenska Teatern

Suurella näyttämöllä on muovituoleja, joilla istuu keski-ikäinen kokenut näyttelijä ja tänä keväänä valmistuva nuori näyttelijä. Vanhempi mies kertoo nuoremmalle yksityiskohtaisesti kokemuksistaan tantraseksin parissa.

Monologi jatkuu ja jatkuu aina vaivaannuttavuuteen asti. Sitä kestää lopulta niin pitkään, että tilanne kääntyy huvittavaksi.

Titanic on esitys nuoruudesta ja keski-ikäisyydestä, haaveista ja niiden muuttumisesta kokemukseksi. Sanalla sanoen: elämästä.

Väliajan alkaessa nuori poika vie tyttöystävänsä lämpiöön.

– Luulin, että tämä on musikaali, poika sanoo.

Titanic ei ole musikaali

Sanotaan se nyt vielä kerran: Svenska Teaternin suuren näyttämön Titanic ei ole musikaali. Se ei myöskään kuulu toiseen isoilla näyttämöillä suosittuun genreen eli elokuvien näyttämösovituksiin. Sen sijaan Akse Pettersson on ohjannut ruotsinkielisen kulttuurin pyhättöön toisenlaisen, vähemmän turvallisen spektaakkelin.

Vuoden 1997 suurelokuva on kuitenkin ollut esityksen taustamateriaalina. Siinä esiintyy teatterin omia näyttelijöitä ja koko Teatterikorkeakoulun tänä keväänä valmistuva ruotsinkielisen näyttelijälinjan vuosikurssi. Kaikki esittävät itseään, ja jokainen heistä haluaisi olla elokuvan Jack tai Rose.

Pettersson kertoo suhtautuvansa Titanic-elokuvaan ristiriitaisesti.

– Aikanaan boikotoin sitä ja ajattelin, etten koskaan halua nähdä sitä elokuvaa. Kun sitten näin sen, minua järkytti, miten se oli niin tehokas ja toimiva ja samaan aikaan niin imelä, Pettersson sanoo.

– Minua kiinnostaa eniten se, että joku on ollut niin törkeä, että on ottanut tuollaisen katastrofin ja yhdistänyt siihen teinirakkaustarinan.

"Ihminen on oma jäävuorensa"

Tämän_Titanicin_ spektaakkeli on pintaa syvemmällä. Se kuvaa sitä, miten me ihmisinä koemme oman elämämme.

– Ensisijaisesti on kyse haaveista ja toisaalta elämän jäävuorista tai potentiaalisista katastrofeista. Sekä kyvyttömyydestä nähdä, mikä on se asia, joka estää meitä toteutumasta, Pettersson sanoo.

Tällainen elämän teatteri on viime vuosilta tuttua pienemmistä teattereista, kuten Helsingin Q-teatterista, jonne Pettersson ohjasi vuonna 2014 suurmenestykseen nousseen Kaspar Hauser -esityksen. Siitä muodostui kokonaisen sukupolven tuntoja peilaava ilmiö, joka sai nuoren yleisön lähtemään joukolla teatteriin.

Samanlainen elämää koskevien ajatusten pyörre on läsnä Titanicissa. Myös ohjaajan sanoissa on tuttu kaiku.

– Koen, että ihmiset ovat itse omia jäävuoriaan. Elämää määritellään sen kautta, mitä joskus voisi olla ja mitä toivotaan, että ei tapahtuisi. On vaikea hyväksyä niitä asioita, jotka tapahtuvat juuri nyt.

Uppoaako Svenska Teatern?

Esityksenä Titanic on ennen muuta itseironinen. Se irvailee ihmisen haaveille ja keski-iän kyynisyydelle. Se nauraa laitosteattereille, suomenruotsalaiselle kulttuurille ja Svenska Teaternin ohjelmistolle.

– Svenska Teatern on talona jo arkkitehtonisesti suunniteltu kuin laiva. Niinpä sen voi nähdä Titanic-symbolina suomenruotsalaiselle kulttuurille. Tämähän on huikea historiallinen teatteritalo, yksi Euroopan moderneimmista. Tekniikka on mieletöntä, usko ja odotukset valtavia, Pettersson listaa.

Titanic-vertaukseen kuuluu luonnollisesti se, että esityksessä kapteenia esittää teatterinjohtaja Johan Storgård. Samalla hän esittää tietenkin itseään.

– On tärkeä altistua itsekriittisyydelle ja huumorille, mutta samalla syvällisesti. Mielestäni teatterin päätehtävä on asettaa kyseenalaiseksi itsensä, ympäristönsä, kulttuuri ja kieli, Storgård sanoo.

Teatterinjohtaja huomauttaa, että vain pieni osa Svenska Teaternin ohjelmistosta on musikaaleja, vaikka juuri ne usein ylittävätkin uutiskynnyksen. Samalla hän puolustaa rohkeampia avauksia teatterissaan.

– Se näkemys, että tämä olisi vain musiikkiteatteri on väärin. Kymmenen prosenttia ohjelmistostamme on musiikkiteatteria. Tänä keväänä teemme sellaista, mitä emme ole tällä voimalla ennen tehneet. Meidän on avattava ja kokeiltava. Me otamme aika raakoja riskejä ja tarvitsemme yleisöä nähdäksemme, että se kannattaa.

Elämän teatteria

Ohjaaja Akse Pettersson tuntuu jo kyllästyneen Kaspar Hauser -vertauksiin. Toisin kuin Q-teatterin ratkiriemukas esitys, joka toki käsitteli syviä tuntoja, on Titanicin tarinassa enemmän sävyjä. Hersyvien juttujensa ja poskettomien älynvälähdysten ohella siinä on myös vakavat hetkensä ja koskettavat kohtansa.

– Esityksissäni minulle on tärkeintä, että näyttämöllä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat yleisöön. Ei niinkään, että esitys kertoo jotain tarinaa tai käsittelee jotain asiaa, joka tekisi siitä merkittävän. Vaan, että ne teot siellä näyttämöllä puhuvat tarpeeksi.

Lähtökohtana ei siis ole esittää teatteria, vaan esittää teatterin keinoin elämää.

– Ajattelen, että teatterin suhde elämään pitäisi olla tosi suora. Suora ja rakastava, Pettersson summaa.