Koe uusi yle.fi

"Ei me oltu ihmisiäkään" – satamajätkä oli alimman kastin hylkiö, joka tuli pelastaneeksi sotien murjoman Suomen

1950–60-luvuilla satamatyön rankkuus jäi ihmisten mielikuvissa kovan ryyppäämisen, salakuljetuksen ja lastista varastelun varjoon. Kolme entistä satamajätkää muistuttavat, että ilman heidän ammattikuntaansa Suomi tuskin olisi toipunut sodista.

Kotimaa
satamajätkät siirtävät paperirullia
Elävä arkisto / Yle

Mauri Myyry tuli töihin Kotkan satamaan vuonna 1957. Sotienjälkeisessä Suomessa töitä satamissa riitti ja palkka oli hyvä.

– Siellä oli ihmisiä, jotka olivat loukkaantuneet vakavasti sodassa. He eivät kyenneet kaikkiin töihin, mutta kun työvoimalle oli iso tarve, kaikille pyrittiin järjestämään töitä, nyt 84-vuotias Myyry muistaa.

Satamassa nuoret miehet pantiin mättämään säkkejä ja vääntämään sellupaaleja. Paalin siirtämiseen oli vain yksi tekniikka, jonka vanhemmat työntekijät opettivat nuorille tulokkaille. Se oli pyörittäminen.

– Väkisin piti vääntää jo ensimmäisenä päivänä, vaikka ei olisi jaksanut. Seuraavana päivänä ei päässyt sängystä ylös. Parissa päivässä kroppa palautui ja työhön tottui, kertoo 60-luvulla satamassa työt aloittanut Markku Labbas.

Meitä halveksittiin. Itse pärjäsin, koska en ollut viinamäen miehiä.

Mauri Myyry

Alinta kastia

Satamatyön rankkuus jäi ihmisten mielikuvissa jo 1950–60-luvuilla juopottelun, väkivallan, salakuljetuksen ja lastista varastelun varjoon. Mainetta ovat myöhemmin vahvistaneet kirjallisuus ja elokuvat.

Satamien työntekijät olivat yhteiskunnan alinta kastia.

– Me satamajätkät ei oltu ihmisiäkään. Meitä halveksittiin. Itse pärjäsin, koska en ollut viinamäen miehiä. Vasta nyt Suomessa aletaan ymmärtää, miten hurjaa työnteko oli kun ei ollut koneita apuna, Mauri Myyry toteaa.

Usein töitä jouduttiin odottelemaan, ja monet kuluttivat aikaa ryypiskelemällä kaveriporukassa. Työvoimapulan aikoina työnantaja ei puuttunut juopotteluun, vaikka työntekijä olisi sammunut kesken päivän.

– Jokaisessa laivassa oli viinaa saatavilla, se oli tavallinen näky vielä 60–70-luvuilla. Eikä sitä pidetty pahana, jos kaveri lepäsi siinä vähän aikaa, Labbas sanoo.

Viinapalkalla

Työnantaja ja laivan päällystö saattoivat jopa kiristää työn tahtia lupaamalla palkkioksi alkoholia. Pari vuotta sitten valmistuneen väitöstutkimuksen mukaan alkoholin nauttiminen aloitettiin heti aamusta ja puolilta päivin nostettiin ensimmäinen sammunut vinssillä laiturille.

Sekään ei ollut harvinaista, että koko lastausporukka juopui kesken päivän työkelvottomaksi. Silloin kutsuttiin "onnikka" eli bussi, joka vei metelöivän lastausporukan kaupunkiin.

Moni lähti parin tunnin jälkeen pois jopa Ruotsiin, ja jäi sille tielle.

Markku Labbas

Työntekijät myös rikkoivat alkoholia sisältäneitä tynnyreitä tai pullolaatikoita tahallaan. Juomaa kerättiin omaan mukiin tai juotiin suoraan pakkauksen kyljestä. Tahallaan pudotetun konjakkitynnyrin sisältöä saatettiin kauhoa ratakiskojen välisistä uomista oman kengän avulla juotavaksi.

Markku Labbas
Markku Labbas kertoo, että 200 kilon sellupaaleja kammettiin junasta paljain käsin.Sini Ojanperä / Yle

200 kiloa paljain käsin

Töitäkin tehtiin, ja paljon. Huudon jälkeen työrupeama saattoi pahimmillaan venyä yli kahteen vuorokauteen.

Sellulastin pakkaaminen isoon laivaan kesti viikon päivät. Yleensä paalit tulivat junalla, neljän paalin pinoissa. Ne oli kiinnitetty rautalangoilla.

– Se 200 kiloa vedettiin sieltä paljain käsin rautakoukuilla, se oli rankin homma. Kun lanka katkesi, äijä oli selällään. Moni lähti parin tunnin jälkeen pois jopa Ruotsiin ja jäi sille tielle, Markku Labbas toteaa.

Paalit laskettiin junavaunusta palkin päälle ja siirrettiin kärryillä laivan kupeeseen. Laivaan paalit toimitettiin käsin vääntäen.

– Jos laivan keulapiikki oli pitkä, matka saattoi olla 15 metriä.

Ulkomaankauppa riippui kokonaan meistä. Jos homma ei olisi pyörinyt, Suomen olisi käynyt huonosti.

Matti Hulkkonen

Hyvä henki

Urakkapalkka oli kaikilla sama, vaikka joku olisikin vääntänyt paalia enemmän. Työntekijöillä oli Kotkassa hyvä yhteishenki keskenään ja välit kunnossa myös työnantajan kanssa.

– Yhteispelillä kaikki sujui hyvin. Kaveri auttoi toista. Jos joku ei tehnyt vaan katseli vierestä, hän karsiutui sieltä pois, Labbas sanoo.

– Työpaikkana satama oli reilu. Asiat sanottiin rohkeasti puolin ja toisin eikä jääty miettimään, kertoo nyt 73-vuotias Matti Hulkkonen, entinen satamajätkä hänkin.

Vaikka arvostusta ei ulkopuolelta tullut, työntekijät arvostivat kuitenkin toisiaan.

– Ulkomaankauppa riippui kokonaan meistä. Jos homma ei olisi pyörinyt, Suomen olisi käynyt aika huonosti. Se oli kirkkaana mielessä, Hulkkonen toteaa.

Mauri Myyry ja Matti Hulkkonen
Mauri Myyry ja Matti Hulkkonen olivat töissä Kotkan satamassa 1960-luvulla.Sini Ojanperä / Yle

Ei nollasopimuksille

Satamatyön suuri mullistus tapahtui vuonna 1972, kun urakkapalkka muuttui aikapalkaksi ja satamien työntekijät vakinaistettiin.

– Silloin alkoi koulutus ja voimakas koneellistuminen. Tänä päivänä ahtaajat ovat korkealle arvostettuja niin palkkauksen kuin kaiken muunkin suhteen.

Nykypäivän nollasopimuksia entiset satamajätkät eivät hyväksy, vaikka oma työ aikanaan olikin epäsäännöllistä.

– Me olimme kuitenkin talon kirjoilla. Tiesi, että töitä oli koko ajan, Mauri Myyry sanoo.

– Itse saatoin kävellä monta kertaa päivässä huutosaliin. Niin kauan, kunnes lykästi. Sitten tulin vielä niin sanottuun ylityöhuutoon. Siihen oli totuttu, toteaa Matti Hulkkonen.

Lähteet: Tytti Steel: Risteäviä eroja sataman arjessa, Helsingin yliopisto 2013