1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Kotimaan uutiset

Oma aapinen on kirjoista tärkein – loppuunluetuimpia painoksia ei riitä edes keräilijälle

Opettajalle ja pienille koululaisille aapinen on tärkeä työkalu. Sen sisällöllä ja kuvituksella on merkitystä jopa maailmankuvalle ja arvoille. Lähes jokainen muistaa oman aapisensa ja sen opetuksia. Sota-ajan aapisia moni kaipaa kirjastoonsa, mutta niitä ei juuri enää löydä.

Mörökölli-runo on Aukusti Salon Meidän lasten aapisesta (1935) ja Kustaa Kuuselan toimittama Aapinen 1920-luvulta. Kuva: Hanne Leiwo / Yle

SEINÄJOKI Hilkka-Maija Keskisen silmät syttyvät loistamaan, kun hän muistelee ekaluokkalaisten ensimmäistä päivää koulussa. Useimmilla meistä ensimmäisiä koulupäiviä on vain se yksi jännittävä ja ainutlaatuinen päivä. Keskisellä niitä on ollut monta, sillä hän toimi Seinäjoella alkuopettajana vuosia – 1960-luvun loppupuolelta vuosituhannen vaihteeseen.

– Muistan kerrankin, kun pieni poika tuli ensimmäisenä päivänä luokkaan äitinsä kanssa ja kysyi tältä "Äiti, tänäänkö mä opin lukemaan", Keskinen hymyilee.

Erityinen ja ikimuistoinen työkalu

Hilkka-Maija Keskiselle, samoin kuin pienille koululaisille, aapinen oli tärkeä työkalu. Sen jakamisesta oppilaille tehtiin aina erityinen hetki; opettaja sytytti kynttilän luokkaan ja kehotti myös vanhempia tekemään lastensa päivästä erityisen.

– Kerran, kun seuraavana päivänä kysyin lapsilta, että millainen iltapäivä teillä sitten koulun jälkeen oli, yksikin poika viittasi ja sanoi, että illalla muiden mentyä nukkumaan, me äidin kanssa sytytimme kaikki kynttilät, mitä meillä oli.  Se oli aivan ihanaa ja äidiltäkin hieno oivallus.

Vaikka Hilkka-Maija Keskinen muistaa pyrkineensä valitsemaan aapisen aina huolella, joskus valittu kirja ei lopulta kuitenkaan ollut ihan mieleinen. Parhaat aapiset taas ovat jääneet mieleen, kuten Aapeli-aapinen.

– Se oli niin ihana ja sadunomainen. Minähän teetin nukketaiteilijalla Aapelin näköisnuken ja lapset pussasivat sen parran aivan likaiseksi. Lapset rupesivat tekemään sille sänkyä ja pieniä kirjoja, ja se pantiin nukkumaan, kun lähdettiiin koulusta kotiin. Se Aapeli on minulla vieläkin.

Kirkko vahvasti läsnä

Aapisen perusajatus, lukemaan oppiminen, on ollut sama kirjasta, vuosikymmenestä ja tekijästä riippumatta. Aakkoset opetellaan ja joskus opiskelu alkaa A:sta, joskus I:stä. Ensimmäiset vokaalit ovat a, e, u ja usein ensimmäisenä konsonanttina on s, Hillkka-Maija Keskinen muistaa.

Aapisten tekstit ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa. Niissä on tekstejä railakkaista lastenloruista Tolstoihin. Sukupolvilta toisille periytyvä Kuu kiurusta kesään -loru tai Topeliuksen sadut löytyvät kaikkien käsissä kuluneista aapiskirjoista.

Ennen virsikirja, raamattu ja aapinen saattoivat olla kodin ainoat kirjat, joten aapinen antoi arvot ja kasvatti koko perhettä. Aapisesta löytyivät kymmenen käskyä, katekismus ja muita kristillisiä tekstejä.

Aukeama Emil Nestor Setälän Veikon ja siskon aapiskirjasta, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1929. Kuva: Hanne Leiwo/Yle

1970-luvulla kaupungistuminen tuli aapisiin maaseutukuvausten rinnalle ja myös kirkon rooli väheni.

– Kirkko menetti kasvatusvaltaansa vähitellen. Siinä 70-luvulla aapistenkin sisältö muuttui. Ei ollut enää rukouksia päivän alkaessa tai iltarukouksia, ja sieltä poistui myös virret, myös isänmaallisuus. Joulusta kohdattiin hyvin vähän joulua, tai ei ainakaan tuotu esille sitä kristillistä puolta joulussa, Keskinen muistelee.

Pahat tavat pois aapisen opeilla

Vanhoista aapisista löytyy nykynäkökulmasta tarkasteltuna hätkähdyttäviä esimerkkejä. Onhan aapisella ennen esimerkiksi pyritty kitkemään lapsista "pahat tavat" pois.

– Kasvatusfilosofia on muuttunut tosi paljon. Omasta aapisestani muistan Yrjön, joka "vain mököttää, kun ei anna leikata tukkaansa" ja muut lapset sanovat häntä "mörökölliksi". Minussa se herätti empatiaa, mutta paljon tämmöisiä esimerkkejä aapisista löytyy, Hilkka-Maija Keskinen muistaa.

Hän tietää ensimmäiset maininnat tummaihoisista lapsista suomalaisaapisissa. Muistaa lorut, joilla Pepe- ja Saara -hahmot suomalaislapsille esiteltiin.

– "Pepe on musta, kuin musta on musta. Se herättäisi meissä vain kummastusta", Keskinen osaa Pepe merellä -lorun ulkoa.

Hilkka-Maija Keskisen mukaan aapisten ajankuva on muuttunut aina hiukan viiveellä, vaikka polkupyörät, margariini ja joulukuusi tulivatkin niihin melko nopeasti. Tämän hetken aapisista puolestaan ei vielä juuri löydy sateenkaariperheitä tai monikulttuurisuutta.

Vipusen aapinen on vuodelta 2007. Kuva: Hanne Leiwo/Yle

Aapisen kannessa vitsan kanssa aikanaan päivystänyt kukko on ajan myötä muuttunut leppeämmäksi. Myös koko aapiskuvitus on muuttunut pienistä mustavalkoisista kuvista nykyisiin suuriin monipuolisiin kuviin, jotka sisällöllisesti tärkeinä nousevat tekstien rinnalle. Kuvitukseen on kuitenkin aina panostettu, sillä Keskisen mukaan aapisten kuvittajia ovat olleet Suomen eturivin taiteilijat kuten Venny Soldan-Brofeldt, Rudolf Koivu ja Martta Wendelin.

– Nykyisin kuviin on mahdutettu paljon yksityiskohtia. Kun koulun alkaessa ensimmäisinä päivinä aapisessa oli vain kuvia, niin miten paljon niistä syntyikään keskustelua! Me luimme kuvista ja lapset löysi niihin kaupunkien keskelle piirretyt leppäkertutkin. He kertoivat aina pitkät pätkät siitä miksi – kenties – joku on jotenkin.

Tutkijoille aineistoksi ja kaikkien iloksi

Hilkka-Maija Keskisen vuosien mittaan keräämä aapisten kokoelma on nykyään Seinäjoen kaupunginkirjastolla. Hän luovutti sen sinne talletettavaksi, luettavaksi ja tutkittavaksi.

– Tutkijoille olisi ihanaa työsarjaa tutkia esimerkiksi kristinuskon ja uskonnollisuuden pitkittäisleikkauksia, samoin aapisten sanastoa, Hilkka-Maija miettii.

Aapisten keräileminen alkoi Keskisen omasta aapiskirjasta, jatkui aapis-työkalujen myötä ja ajan mittaan osa kirjoista on tullut hänelle lahjoituksena, osa on ostettu.

Aapisia ja älläntikkuja esillä Seinäjoen kaupunginkirjastossa. Kuva: Hanne Leiwo/Yle

Harvinaisimpia ja vaikeimmin löydettäviä aapisia ovat sota-ajan aapiset, sillä ne "luettiin loppuun".

– Silloin otettiin uusia painoksia harvakseltaan, aapiset kerättiin pois ja annettiin eteenpäin seuraaville, kun ei ollut paperia.

1920- ja 1930-luvulla monet eteläpohjalaislapset opettelivat lukemaan Kustaa Kuuselan toimittaman Aapisen mukaan. Sitäkään ei enää löydä.

– Muutama puhelu on tullut, kun aapisiani on ollut esillä, että mistä oman aapisensa voisi löytää. Ja esimerkiksi Kuortaneelta tuli soitto, että mistä Kuuselan aapisia saa, kun talo paloi ja oma aapinen meni siellä. Jouduin sanomaan, ettei mistään.