Suruviestin viejä: "Jos valmistaudumme suruun koko ajan, elämästä menee ilo"

Suruviestejä kertovat ammattilaiset joutuvat laittamaan työssään omat tunteensa syrjään, mutta se ei poista läsnäoloa ja kykyä myötäelää toisen ainutkertaista menetystä. Poliisipastori ja syöpälääkäri muistuttavat, että sairaudet ja kuolema ovat osa elämän kiertokulkua ja niihin liittyviä tunteita on tärkeää oppia käsittelemään.

Kotimaa
Käsi pitelee toista kättä.
Yle

Poliisipastorin ja syöpälääkärin työssä yhteistä on kuoleman ja menetysten kohtaaminen. Suruviestiä kertoessa molempien ammattilaisten on oltava tilanteessa täysin läsnä, mutta omia tunteita ei saa päästää liiaksi mukaan.

Kainuun keskussairaalan sisätautien ylilääkäri Kristiina Kananen kertoo, ettei lääkärin työtä voi tehdä, jos ottaa kaiken itseensä. Tunteeton hän kuitenkaan ole, sillä se tekisi hoitamisesta liian kliinistä.

– Kuoleman ja surun hetkellä tilanteisiin on uskallettava heittäytyä, Kananen sanoo.

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen kertoo olevansa suruviestin hetkellä läsnä 150–200 prosenttisesti. Omille tunteilleen hänkään ei anna sijaa, sillä se olisi pois surevalta.

– Jokainen kuolema on ainutkertainen, joten en voi koskaan suhtautua niin, että tietäisin tai osaisin. Kunnioitan surua ja suhtaudun työhöni nöyrästi, poliisipastori Pohjolan-Pirhonen sanoo.

Läheisimpiä ei voi hoitaa

Kun potilas kuolee, ylilääkäri Kristiina Kananen miettii paljon sitä, onko hän varmasti hoitanut kaikki asiat niin kuin kuuluu. Osa kuolemantapauksista tulee hänen mielestään luonnollisemmin kuin toiset.

Esimerkiksi jos vanha ja huonokuntoinen ihminen kuolee sairaalassa infektioon, tilanne on erilainen kuin silloin kun nuori, pienen lapsen vanhempi sairastuu aggressiiviseen ja parantumattomaan syöpään.

Kannattaa auttaa ja tukea surevaa, vaikka hän itse ei ymmärtäisikään ottaa sitä vastaan.

Carita Pohjolan-Pirhonen

Kananen ei halua suhtautua potilaisiin vain kliinisinä tapauksina, vaan hän juttelee heidän kanssaan paljon muustakin, kuten perheestä ja harrastuksista.

– Mitä läheisemmäksi potilas on ehtinyt hoitoprosessin aikana tulla, sen vaikeammalta lääkäristäkin tuntuu, Kananen toteaa.

Rajat on kuitenkin vedettävä. Kristiina Kananen ei pidä kotivastaanottoja, eivätkä ihmiset sitä yleensä oletakaan. Puolitutut ihmiset saattavat soittaa useammin, mutta se on hänestä ymmärrettävää.

– Aivan läheisimpiä ihmisiä en hoida itse. On helpompaa, että toinen lääkäri on vastuussa heidän hoitamisestaan, Kananen kertoo.

Turvaverkko tukee toipumisessa

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen on huomannut, että suruviestin saaneet ottavat tiedon vastaan eri tavoin. Yllättävä ja äkillinen kuolema järkyttää usein koko vainajan lähipiiriä, joten ulkopuolinen ammattiapu on tarpeen tietyksi ajaksi.

Surevista 2/3 hyötyy ammattimaisesta tuesta. Osa ei sitä tarvitse, vaan he työstävät asian yksin tai läheistensä tuella.

– Tärkeintä surevan toipumisen kannalta ovat läheiset ihmiset, jokaisen oma turvaverkko, Pohjolan-Pirhonen painottaa.

Hautakynttilä haudalla
Nina Keski-Korpela / Yle

Varsinkaan äkillisessä kuolemantapauksessa surevaa ei voi eikä kannata lohduttaa sanoilla tai yrittää saada tunnetta pois, vaan tärkeintä on pelkkä läsnäolo. Välttämättä ei tarvitse edes puhua, vaan olennaisinta on huomioida toisen tarpeita.

– Kannattaa auttaa ja tukea surevaa, vaikka hän itse ei ymmärtäisikään ottaa sitä vastaan. Kannattaa kuunnella surijaa ja olla vierellä sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän, Pohjolan-Pirhonen sanoo.

Sairaudet ja kuolema kuuluvat elämään

Ylilääkäri Kristiina Kananen näkee työssään kerta toisensa jälkeen, kun sairastunut tai kuoleva potilas kysyy, miksi tämä tapahtui juuri hänelle ja onko kaikki asiat varmasti tehty hänen hyväkseen. Surun lisäksi viha, pettymys ja raivokin nostavat päätään, kun sairaus osuu omalle tai läheisen kohdalle.

Mitä läheisemmäksi potilas on ehtinyt hoitoprosessin aikana tulla, sen vaikeammalta lääkäristäkin tuntuu.

Kristiina Kananen

Kananen muistuttaa, että sairaus ja kuolema kuuluvat elämään. Ne ovat kaikkien ihmisten edessä jossakin vaiheessa ja niihin liittyviä tunteita on tärkeää oppia käsittelemään yhdessä muiden kanssa.

– Toisaalta jos valmistaudumme suruun koko ajan, elämästä menee ilo. Meidän on hyväksyttävä, että elämässä tulee myös murheellisempia aikoja, Kananen pohtii.

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen kertoo työnsä opettaneen hänelle, että elämä on tässä ja nyt ja se voi loppua koska tahansa.

– Tieto siitä opettaa arvostamaan kaikkea sitä, mitä itsellä on eikä keskittymään siihen, mitä elämässä ei ole, Pohjolan-Pirhonen sanoo.