Kasvokkain: Lasse Saarinen – elokuvasäätiön uusi toimitusjohtaja nauttii brittikomedioista ja pelkää kauhua

Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja pyrkii katsomaan elokuvia kuin kuka tahansa. Hän ilahtuu vakavia aiheita käsittelevistä komedioista, mutta haluaa elokuvateattereista löytyvän jokaiselle jotakin. Kasvokkain on juttusarja, jossa esitellään joka lauantai ajankohtaiseen teemaan liittyvä henkilö.

elokuvat
Lasse Saarinen.
Lasse Saarinen.Yle

Lasse Saarinen oli eiliseen asti suomalaiselle elokuvayleisölle melko tuntematon nimi niin kuin tuottajat usein ovat. Hänen yrityksensä Kinotar on kuitenkin tuttu yhtä lailla kaupallisten menestysten ja pienempien elokuvien ystäville. Tunnetuimpia Saarisen tuotantoja lienevät ensimmäiset Risto Räppääjä -elokuvat (2008, 2009 ja 2012), Nousukausi (2003) ja Postia pappi Jaakobille (2009).

Elokuussa Saarisesta tulee Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja ja Irina Krohnin seuraaja. Samalla tuotantoyhtiö Kinotar lopettaa toimintansa 22 vuoden jälkeen. Ratkaisu ei ollut helppo.

– Oman elämän muuttaminen on iso asia, ja tämä päätös vaikuttaa myös muhin ihmisiin. Olen kuitenkin innoissani siitä, että nyt minulla on mahdollisuus vaikuttaa toisella tavalla rakastamani alan toimintaan, Saarinen sanoo.

Uuden asemansa takia Saarinen joutuu esimerkiksi luopumaan Kinottaren lisäksi kaikista elokuva-alan luottamustoimistaan. Keskeneräiset tuotannot hän haluaa siirtää eteenpäin, ettei elokuvantekijöiden tekemä työ menisi hukkaan.

Elokuvan nousukausi

– Kuka tahansa, joka tässä paikalla tulee istumaan sanoo, että elokuvan rahoituksen pitäisi kasvaa, Saarinen nauraa.

Hän myöntää, että ajatus voi nykyisessä taloustilanteessa kuulostaa epärealistiselta, mutta huomauttaa, että audiovisuaalinen ala kasvaa koko ajan Suomessa.

Samaan hengenvetoon Saarinen myös kiittää edeltäjiään säätiössä siitä työstä, jonka seurauksena elokuva-alan rahoitus on synkkinäkin vuosina pysynyt samalla tasolla kuin ennen.

– Kyllä minä silti toivon, että jonain kauniina päivänä varat saataisiin myös nousuun, jotta voitaisiin sitten laajemmin tukea alan toimijoita.

Jokaiselle jotakin

Elokuvasäätiön myöntämät tukirahat vaikuttavat suoraan siihen, millaista elokuvaa Suomessa tehdään. Tämänhetkinen tilanne ansaitsee Saarisen mukaan vain kehuja.

– Suomessa on elokuvien pieneen määrään nähden onnistuttu pitämään sellainen monipuolisuus, että suuresta yleisöstä jokainen voi löytää sieltä itselleen sopivan elokuvan.

Elokuussa toimitusjohtajan pestin aloittava Saarinen ei vielä lähde määrittelemään pitäisikö säätiön muuttaa rahanjakoa mitenkään.

– Ainakin nykyinen monipuolisuus tulee säilyttää. Se tarkoittaa mahdollisimman hyvää valikoimaa erityyppisiä tekijöitä ja sisältöjä.

Elokuvien luokkakokous

Kotimaisella elokuvalla menee lujaa. Katsojamäärissä tehdään ennätyksiä lähes joka vuosi. Samalla isoimmat hitit, kuten _Luokkakokous _(2015), ovat saaneet kriitikoilta täystyrmäyksen. Saarinen pitää menestyselokuvien ympärillä käytävää keskustelua lähinnä hupina.

– Jokaisella erityyppisellä elokuvalla on oma arvonsa. Niitä pitäisi arvottaa niistä lähtökohdista, mistä ne on tehty. Kaikki on katsojan silmässä.

Tuottajana yhtä lailla täysin menestyksiä kuin täysin epäkaupallisiakin elokuvia tehnyt Saarinen sanoo, että kaikki kotimaiset elokuvat tarvitsevat tukea.

– 2000-luvun aikana vain yhden tai kahden elokuvan kohdalla lipuista saadut tulot olisivat riittäneet kattamaan niiden tuottamisen. Näin pieni kielialue ja asukasluku vaatii julkisen tuen, että taidetta voidaan tehdä, Saarinen sanoo.

Tasa-arvoa sukupuolesta riippumatta

Tasa-arvon toteutuminen elokuva-alalla on ollut viime aikoina toistuva puheenaihe. Saariselle asia on tärkeä, mutta kiintiöitä hän ei pidä tarpeellisina.

– Tuottajana elokuvistani huomattava osa on ollut naistekijöiden töitä. Olen itse pitänyt ohjenuorana, että minulle on ihan sama, mitä sukupuolta joku tekijä edustaa, kunhan hän on hyvä ja mielenkiintoinen.

Saarinen sanoo, että hänen edeltäjänsä Irina Krohnin aikana tasa-arvoasioissa on elokuvasäätiössä edistytty.

Psyyke ei kestä kauhua

Lempielokuvaansa Saarinen ei suostu nimeämään. Sen sijaan hän kertoo mielellään, minkälaisista elokuvista hän pitää.

– Siihen on helppo vastata: hyvistä. Minulla ei ole suosikkigenreä, mutta kauhuleffoista en pidä. Ehkä psyykeni ei kestä niitä. Mutta hyvin tehdystä ja näytellystä elokuvasta nautin aina.

Toimitusjohtaja sanoo pyrkivänsä elokuvaa katsoessaan kokemaan sen samalla tavalla kuin tavallinen katsoja.

– En esimerkiksi mieti, miten taitavasti toteutettu joku osa-alue on. Ulkomaisten elokuvien osalta se usein onnistuukin. Kotimaisissa on se ongelma, että kun tuntee tekijät liian hyvin, niin harhautuu usein miettimään yksityiskohtia. Sitten ne leffat pitää katsoa uudelleen.

Viimeisin Saarisen näkemä elokuva oli Ville Jankerin Onnenonkija, joka on ensimmäisten kahden viikkonsa aikana saanut jo lähes 50 000 katsojaa.

– Se oli oikein hauska, positiivinen kokemus, hän sanoo.

Vakavaa ja hauskaa

Minkälaisia elokuvia Saarinen näkisi mielellään tulevan Suomesta hänen elokuvasäätiön kaudellaan?

– Se on mahdoton kysymys vastata. Hirveän mielelläni näen elokuvia, jotka onnistuvat tarrautumaan ja samalla kertovat jotakin oleellista maailmasta, jossa elämme.

Sellaisia ovat hänen mukaansa esimerkiksi parhaat brittikomediat.

– Ne kertovat äärimmäisen vakavista asioista, mutta niin viihdyttävällä tavalla, että niiden sanoma on helppo omaksua ja että niitä on hirveän hieno katsoa.

Esimerkkinä Saarinen mainitsee elokuvat Housut pois (The Full Monty, 1997) tai Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994).

Hänen mukaansa elokuva on tärkeä kahdesta syystä.

– Elokuva on Suomessa kaikkein käytetyin kulttuurimuoto. Se saavuttaa todella laajan yleisön. Toisekseen se yhdistää hirveän monen erilaisen taiteilijan näkemykset, mistä syntyy parhaimmillaan valtavan hieno kokonaisuus. Se on kokonaisvaltaisena elämyksenä suuri.

Henkireikänä kuvataide

Elokuvatyön ja alan luottamustoimien ohella Saarinen on vannoutunut kuvataiteen harrastaja. Niin vannoutunut, että hän on myös kuvataiteen puolella saanut hoidettavakseen luottamustoimia. Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajana hän on toiminut vuodesta 2012 alkaen.

– Kuvataide ja sen kokeminen on minulle aivan äärimmäisen tärkeä asia. Olen ollut koko ikäni intohimoinen näyttelyissä kävijä. Vanhetessani olen huomannut liukuneeni luottamustoimiin, ja yhtäkkiä harrastuksesta on tullut sillä tavalla hieno harrastus, että olen ollut paikoissa, joissa voin edistää kuvataidetta. Se on minulle suuri ilo ja vastapaino työlle.

Miten aika riittää taiteelle vielä elokuvatöiden ohella?

– Ihmisellä täytyy olla muutakin kuin työ. En harrasta joukkueurheilua, mutta ei keneltäkään jalkapalloa tai jääkiekkoa iltaisin pelaavalta kysytä, että etkö käytäkään koko aikaasi elokuvan parissa. Mutta kun harrastaa toista taidemuotoa, niin se onkin sitten epäilyttävämpää.

Ennen toimitusjohtajan pestin alkamista Saarisella on melkein neljä kuukautta aikaa jättää entinen työelämänsä elokuvan parissa. Myös seuraava elokuva on jo tiedossa.

– Mikko Kuparisen 2 yötä aamuun menen katsomaan heti, kun se tulee teattereihin. Ennen sitä käyn ehkä nyt viikonvaihteessa katsomassa jonkun ulkomaisen elokuvan poikani kanssa. Hän saa päättää, mitä leffaa mennään katsomaan.