Murto-osa jää koukkuun – ensimmäinen kerta varjon varassa ratkaisee

Laskuvarjohyppääjiä on kahta kastia: osalle hyppy on kerran elämässä -kokemus, toiset eivät saa koskaan tarpeekseen.

Kuva: Skydive Jyväskylä

Kahvipannu alkaa olla tyhjä Skydive Jyväskylän tiloissa Tikkakosken lentokentän laitamilla. Pienessä kerhotilassa notkuu parikymmentä ihmistä. Osa tuijottaa puhelintaan, pari syö eväitä, muutamat juttelevat. Kaikki odottavat.

Pilvipeite on yhä liian paksu, tuuli siinä ja rajoilla.

– Tuulen pitäisi olla mahdollisimman alhainen. Puuskissa kahdeksan metriä sekunnissa on ehdoton maksimi. Pilvien pitäisi olla yli kilometrissä, että päästään hyppykorkeuteen. Ensikertalaiset hyppäävät kilometristä, kertoo laskuvarjohyppykerhon puheenjohtaja Esa-Matti Suuronen.

Jos en osu kentälle, niin hyvin voin mennä kotia häpeämään.

Petra Vuorinen

Tällä kertaa noviiseja on kuusi.

– Odotan, että pääsisimme hyppäämään ja pääsisin eroon tästä jännityksestä. Eniten jännittää, että aukeaako varjo, miten ohjaaminen onnistuu ja ylipäätään se, että meneekö kaikki hyvin. Kun ei ole yhtään kokemusta, Petri Tyrväinen huokaa.

Kurssikaveri Petra Vuorinen ei ole huolissaan. Hän on hypännyt aiemmin tandem-hypyn ja tietää jo, mitä on luvassa.

– Ei huoleta, että laskeutuisin pusikkoon. Täällä on sen verran iso laskeutumisalue, että jos en tuohon osu, niin hyvin voin mennä kotia häpeämään, Vuorinen nauraa.

Petri Tyrväinen ja Petra Vuorinen ovat valmiita ensimmäiseen laskuvarjohyppyynsä. Kuva: Pauliina Tolvanen / Yle

Ekaan kertaan valmistaudutaan huolella

Metsikköön laskeutuminen on Tikkakoskella harvinaista, niin ei käy joka vuosi, eikä edes joka toinen.

– Ensimmäinen hyppy onnistuu lähes poikkeuksetta. Hyppääjillä on radio mukana ja kouluttaja antaa alhaalla ohjeita, jos näyttää siltä, että hyppy on ajautumassa pusikkoon, Esa-Matti Suuronen kertoo.

Onnistumista edes auttaa se, että kaikkea mahdollista on harjoiteltu etukäteen. Esimerkiksi koneesta hyppäämistä on kokeiltu maan tasolla. Aamulla on tehty teoriakoe, jolla varmistetaan riittävä tietotaso. Lisäksi ensimmäiset hypyt ovat pakkolaukaisuhyppyjä eli varjo aukeaa automaattisesti. Silti hyppääminen vaati rohkeutta.

– Olen innostunut moottoripyöräilystä ja sukelluksesta. Tämä on oikeastaan vain piste i:n päällä, että tullaan lujaa taivaalta alas, Petra Vuorinen miettii.

– Minä taas löin loppuvuodesta kaverin kanssa vetoa ja tässä sitä nyt ollaan. Tosin kyllä minuakin on aina kiinnostanut kaikki uudet jutut, Petri Tyrväinen kertoo.

Esa-Matti Suuronen hyppää kaudessa yli sata kertaa laskuvarjolla, eikä kyllästy. Kuva: Pauliina Tolvanen / Yle

Täydellinen vapauden tunne

Laskuvarjohyppääjien ilmestyminen taivaalle on Keski-Suomessa kevään merkki. Talvella hyviä hyppypäiviä on vähän, eikä kerhon kannata parin hypyn takia maksaa lentokenttämaksuja tai vakuutuksia. Tänä vuonna ensimmäiset hypyt hypättiin huhtikuun alussa. Esa-Matti Suuronen on ehtinyt liitää taivaalta alas jo seitsemän kertaa.

– Tämä on minulle kuudes kausi hyppäämistä, ja olen yhä lähes yhtä innostunut kuin ensimmäisenä vuonna. Itse asiassa joka vuosi olen hypännyt enemmän kuin ensimmäisenä vuonna, Suuronen kertoo.

Se tarkoittaa noin 100–150 hyppyä kaudessa. Lupakirjahyppääjälle yksi hyppy maksaa 13–26 euroa hyppykorkeudesta riippuen. Vuodessa harrastukseen saa palamaan helposti tuhansia euroja.

Minäkin lähdin kurssille, että hyppään yhden kerran. Ei sitten jäänyt siihen.

Esa-Matti Suuronen

Suurosen kaltaisia aktiivihyppääjiä Jyväskylän laskuvarjokerhossa on 30–40. Valtaosalle riittää yksi hyppy.

– Vain noin yksi kymmenestä hyppää useammin kuin kerran. Valtaosalle siis riittää se kerta. Pitää myöntää, että minäkin lähdin kurssille, että hyppään yhden kerran. Ei sitten jäänyt siihen, Suuronen nauraa.

Laskuvarjohypyn tuomaa tunnetta ja adrenaliinipiikkiä on vaikea kuvailla sanoin.

– Täydellinen vapauden tunne. Itse tykkään lähteä työpäivän jälkeen hyppäämään. Vielä matkalla työasiat pyörivät mielessä, mutta kun kone nousee kentältä tai viimeistään hypätessä pää tyhjenee. Hyppäämiseen täytyy keskittyä täysin, mitkään huolet eivät paina, kun on tuolla taivaalla, Suuronen kuvailee.

Ripsii vetää, mutta hyppääjät eivät tahdo luovuttaa. Odotetaan, jos sää selkiytyisi. Iltapäivällä pitäisi olla sopiva rako.

– Tosi iso pettymys, jos ei pääse hyppäämään. Mutta oon valmistautunut siihen, että jos ei tänään pääse, niin tuun huomenna uudestaan, Petra Vuorinen huokaa.

Lentokoneen siiven alareunaan kiinnitetty kissameemi saattaa Skydive Jyväskylän hyppääjät taivaalle. Kuva: Pauliina Tolvanen / Yle