Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä pian 40 vuotta – perheitä autettiin monin tavoin

Lapuan patruunatehtaan räjähdysonnettomuudessa 13. huhtikuuta 1976 menehtyi 40 tehtaan työntekijää ja kymmeniä loukkaantui. Lapuan kauppalan sosiaalitoimi yhteistyökumppaneineen lähti selvittämään uhrien perheiden avuntarvetta onnettomuutta seuraavana aamuna tilanteen vakavuuden valjettua. Kotiapua, taloudellista tukea ja tilapäisasuntoja kartoitettiin, muistaa tuolloin sosiaalijohtajana toiminut Oiva Yli-Mannila.

Kotimaa
Lapuan räjähdysonnettomuuden muistomerkki
Lapuan räjähdysonnettomuuden muistomerkki "Surun synnyttämää syvyyttä". Suunnittelu taiteilija Timo Suvanto, Lapua.Tarmo Niemi / Yle

Huhtikuun kolmannentoista päivän aamuna Lapuan kauppalan tuolloinen sosiaalijohtaja Oiva Yli-Mannila muistaa menneensä töihin vähän tavallista aiemmin. Hänen oli tarkoitus jäädä tulevana pääsiäisenä lomalle ja töitä oli tehtävä alta pois.

Ennen kahdeksaa, kello 7.42, tapahtui kuitenkin Lapuan patruunatehtaan räjähdys, joka muutti suunnitelmat.

– Olin työhuoneessa kaupungintalolla, kun räjähdys tapahtui. Se oli sellainen pehmeä, ei terävä räjähdys. Kanslisti sanoi, että nyt tehdas räjähti. Sitten siitä vierestä paloasemalta lähti autot auttamaan.

Vakavuus selvisi vähitellen

Räjähdysonnettomuudessa menehtyi 40 patruunatehtaan työntekijää, joista merkittävä osa perheellisiä naisia. Loukkaantuneitä oli useita kymmeniä. Räjähdys myös vaurioitti toista sataa rakennusta.

Nyt eläkkeellä oleva Oiva Yli-Mannila muistaa, että tapahtuman vakavuus valkeni vähitellen. Samoin se rooli, mitä kauppalan sosiaalitoimi tulisi näyttelemään onnettomuuden hoitamisessa.

– Heti huomenissa, seuraavana aamuna, lähdimme viiden parin voimin kiertämään niitä perheitä, joista tiedettiin, että oli uhreja tai kadonneita.

Suomen Punainen Risti oli mukana auttamistyössä alusta lähtien. Oiva Yli-Mannila kiittää organisaation roolia useasti.

– Heillä oli kokemusta ja taitoa, miten kaaosta lähdetään selvittämään.

Vaikka kotien kiertäminen oli välttämätöntä, jotta avun tarve saatiin selville, oli se myös vaikea tehtävä. Kodeissa oli vastassa vielä epäusko ja shokki tapahtuneesta. Osa avuntarpeesta selviäisi vasta ajan myötä.

Pelastusmiehet istuvat patruunalaatikoilla Lapuan patruunatehtaan räjähdyspaikalla.
Pelastusmiehet istuvat patruunalaatikoilla Lapuan patruunatehtaan räjähdyspaikalla.Kalle Kultala

Auttamis- ja adoptiohalua

Räjähdysonnettomuus herätti suomalaisissa auttamishalun. Oiva Yli-Mannila listaa vapaaehtoisjärjestöjä, jotka olivat aktiivisesti mukana auttamisessa. Myös yksityiset henkilöt aktivoituivat. Moni halusi mennä koteihin tekemään avustustyötä – äidin tehtäviä. Pitämään lapsia sylissä ja olemaan aikuisena läsnä.

Te sukulaiset ja ystävät, jotka olette olleet läheisiä jo ennen onnettomuutta, menisitte nyt auttamaan.

Oiva Yli-Mannila

Yli-Mannila kertoo luottaneensa lapualaisiin ja perheiden läheisiin siinä, että omaisensa menettäneitä perheitä ja erityisesti lapsia ei jätettäisi yksin. Hän uskoo, että näin tapahtuikin.

– Muistan, kun sanoin jossain lehdessäkin, että te sukulaiset ja ystävät, jotka olette olleet läheisiä jo ennen onnettomuutta, menisitte nyt auttamaan. Vieraaseen tutustuminen vie aikansa, mutta lapselle on aivan eri juttu, jos auttaja on jo ennestään tuttu.

Kaupungin sosiaalitoimi sai vastata puheluihin, joissa kysyttiin mahdollisuudesta adoptoida onnettomuudessa orvoksi jääneitä lapsia.

– He olivat kuulleet uutisia ja soittivat, montako lasta haluaisivat ottaa. Kun homma alkoi selviytyä, meillä oli se käsitys, että tälläistä tarvetta ei juurikaan ole. Tilanne ei ollut niin toivoton; lapsilla oli paikka, entinen koti, sukulaiskoti tai kummit olivat hakeneet luokseen.

Oiva Yli-Mannila kertoo, että arkistoidussa listassa on 50-100 adoptiohalukkuutensa ilmoittaneen perheen tai henkilön nimeä eri puolilta Suomea.

Apua koteihin ja asuntoja

Lapuan kauppalan sosiaalitoimessa oli onnettomuuden sattuessa seitsemän kodinhoitajaa. Erityisluvalla kodinhoitajia saatiin palkata lisää onnettomuuden jälkeen. Joissain perheissä piipahdettiin auttamassa muutaman kerran viikossa, jossain muutaman tunnin päivässä – tilanteet olivat erilaisia.

– Muistan, että yksi kodinhoitaja oli ikään kuin äidin korvikkeena yhdessä perheessä pitkään. Pelastakaa Lapset ry:n kanssa neuvoteltiin, että on oikea tapa, ettei perhettä hajoteta, vaan hoidetaan se kotiin. Se tilanne kesti muutaman vuoden.

Myös eri organisaatiot, kuten SPR osallistui perheiden auttamiseen kotiavun muodossa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa sosiaalitoimessa tehtiin niin sanottua tehostettua perhetyötä.

Räjähdys vaurioitti tai tuhosi asuintaloja Lapualla niin, että tilapäisasuntojen etsiminen perheille oli tarpeen. Myös uustuotantoa rakennettiin.

– Onneksi meillä oli kesä vastassa, niin saatiin tilapäisiä asuntoja aika helposti, ja syksyksi sitten valmistuikin jotain. Kyllä niitä sitten löytyi ja ihmiset niitä ilmoitteli, Oiva Yli-Mannila muistaa.

Lapsille tulevaisuus

Suomen Punaisen Ristin katastrofirahasto oli yksi tärkeä taloudellisen avun lähde. Heti onnettomuuden jälkeisinä päivinä SPR tarjosi uhrien perheille taloudellista apua akuuttiin hätään. Katastrofirahaston kautta kertyi muutenkin merkittävä summa jaettavaksi uhrien ja loukkaantuneiden perheille parinkymmenen vuoden ajan.

– Seitsemän miljoonaa oli ja 20 jaettiin, Yli-Mannila muistelee. SPR sijoitti rahat tuottavasti ja sijoituksia muutettiin rahaksi matkan varrella. Erityisesti satsattiin lapsiin ja nuoriiin

– Opintoja sai jatkaa niin ylös kuin halusi. He saivat avustuksena sen suuruisen summan kuin olisivat saaneet opintolainana eli heidän ei tarvinnut velkaantua. Siitä ollaan tyytyväisiä, että tämä pystyttiin hoitamaan.

Oiva Yli-Mannila
Oiva Yli-Mannila oli sosiaalijohtaja Lapualla 1976.Hanne Leiwo / Yle

Valtioltakin tuli korvauksia. Yli-Mannila muistaa olleensa mukana neuvonpidoissa valtion korvauslakimiehen kanssa.

– Idea oli, että täytetään avustuksella se tuloaukko, mikä on syntynyt, kun ei ole toista huoltajaa. Kun saatiin korvaukset pyörimään, voitiin lopettaa se avustus mitä oli siihen mennessä annettu.

Lapuan sosiaalilautakunnan kautta Yli-Mannila muistaa ohjatun tukea muun muassa perheiden asuntolainojen hoitamiseen. Myös kodinkoneisiin ja asunnonkorjauksiin myönnettiin tukea.

– Ja pientä jatkuvaa avustusta, ikään kuin korotettua lapsilisää niille, joilla oli alaikäisiä lapsia. Monella lailla sitä hoidettiin.

”Tehtiin se, mitä kyettiin”

Lapuan patruunatehtaan onnettomuudesta on kulunut nyt 40 vuotta. Vuodet ovat antaneet perspektiiviä tapahtuneeseen, Oiva Yli-Mannila sanoo.

– Eletään tätä elämää, niin ei me koskaan tiedetä, mitä huominen tuo.

Suru, sen vaiheet ja kohtaaminen tulivat onnettomuuden yhteydessä tutuksi.

Eletään tätä elämää, niin ei me koskaan tiedetä, mitä huominen tuo.

Oiva Yli-Mannila

– Ennen tätä en osannut tai rohjennut olla aktiivinen ja kysyä, että miten jaksat, jos joku oli kokenut surua. Näin kovan kautta piti se oppia.

Se, mitä keväällä 1976 ei vielä osattu huomioida, oli auttajien auttaminen. Jonkinlaista kriisityötä tehtiin uhrien perheiden kanssa, Yli-Mannila muistaa. Auttajilta kuitenkin vain harva kysyi, miten he selvisivät.

– Ei sitä tajuttu, että auttajakin voi uuvahtaa. Varmaan sitä sattuikin ja joku pohjakosketuskin tuli, mutta siitä selvittiin. Me oltiin samassa veneessä ja tehtiin se, mitä kyettiin.

Lapuan patruunatehtaan onnettomuuden 40-vuotismuistojuhlaa vietetään Lapualla tänään sunnuntaina 10. huhtikuuta .2016. Onnettomuuden vuosipäivänä 13.4.2016 järjestetään muistohetki Lapuan hautausmaalla räjähdyshetkellä kello 7.42.