1. yle.fi
  2. Uutiset

Eva Dahlgren teki kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen levyn valosta: "Teen enää vain niitä asioita, jotka saavat minut syttymään"

Eva Dahlgren ei koskaan päättänyt pitää taukoa musiikintekemisestä. Tielle vain sattui kaikenlaista muuta; konsertteja, monologinäytelmä ja tärkeimpänä kaikista uusi rakkaus. Rakkauden kohde on kaitafilmikamera. Palava intohimo kuvaamiseen synnytti lopulta tarpeen tehdä uusia lauluja; lauluja valosta.

kulttuuri
Filmen om oss -videon on kuvannut taiteilija itse.
Filmen om oss -videon on kuvannut taiteilija itse.Sony Music

Eva Dahlgren on tehnyt musiikkia ihan pikkutytöstä lähtien. Se on hänen tapansa hahmottaa maailmaa. Ei sellaisesta oteta lomaa, eikä sellaista päätetä lopettaa. Kun Petroleum och tång -albumi lähti maailmalle yhdeksän vuotta sitten, ei Dahgren pohtinut seuraavaa. Levy on tullut aina kun on tullakseen.

Sitten aika vain jotenkin suhahti ohi, eikä välttämätöntä tarvetta uusien laulujen kirjoittamiseen ilmestynyt. Kohta oli kulunut kymmenen vuotta. Helsinkiläisravintolan kabinetissa torstaina haastatteluja jakanut taiteilija ihmettelee sitä itsekin.

– Musiikki ei vain kuplinut minussa. Tein kaikkea muuta kiinnostavaa, kirjoitin monologinäytelmän ja kuvasin paljon. Näinä vuosina joku on aina tullut kysymään, haluaisinko tehdä sitä tai tätä. Olen sanonut, että joo, haluanpa hyvinkin. Olen oppinut uusia asioita.

Keskeinen uusi oppi on ollut intohimo kuvaamiseen, erityisesti kaitafilmien omintakeiseen valoon ja väreihin.

Muusikko Eva Dahlgren.
Eva Dahlgren markkinoi uutta levyään Helsingissä torstaina. Yle

Kamera heitti haasteen

Kuten monet suuret rakkaustarinat, alkoi myös tämä kiihkeä suhde vähän varkain, viattomasta flirtistä videokuvaamisen kanssa. Dahlgren teki ensin puolisonsa Efva Attlingin yritykselle muutaman mainosvideon, sitten pikku dokumentin. Sen jälkeen hän tuumi, että voisi tehdä videoita myös itselleen. Työkaluksi valikoitui kaitafilmikamera superkasi ja sitten se oli menoa.

– Suhde alkoi varmaan jo lapsena, kun näin isän kaitafilmejä. Todellinen rakkauteni syttyi siitä, kun ajattelin, että vitsi, miten siisti kamera! Se on vähän vaikea, se tekee vastarintaa ja se on painava.

Kamera heitti Dahgrenille haasteen.

– Nykyisin kuvien ottaminen on niin helppoa, me kuljemme ympäriinsä kuvaamassa itseämme kuin elävät selfietikut, mutta kaitafilmaus on jotain ihan muuta. Se on työlästä samalla tavoin kuin ystävyys ihmisen kanssa, joka sanoo, että katsotaan, soittele huomenna, niin ehkä me voidaan nähdä.

Kameran heittämä haaste kutkutti ja kauhistutti. Hätäisessä, digitaalisessa maailmassa Dahgrenia viehätti myös kaitafilmin kehittämisen äärimmäinen analogisuus ja verkkaisuus.

– Sitä lähettää kehitettäväksi pikkuiset, kolmen minuutin filmirullat ja odottaa niiden valmistumista kolme viikkoa. Sinä aikana ei ole mitään takeita siitä, onnistuiko vai ei. Se on yksinäistä ja jännittävää työtä.

Eva Dahgren ja kitara
Musiikintekeminen tuntuu taas tärkeältä.Sony Music

Kaitafilmi värjäsi uudet laulut

Muutama vuosi sitten Eva Dahgrenia pyydettiin kaitafilmikuvaajaksi Ingrid Bergmanista kertovaan dokumenttielokuvaan. Kuvausten aikana Dahlgrenissa roihahti suoranainen intohimo kaitafilmaamiseen, sen valoihin ja väreihin, lapsuudesta tuttuun nostalgiseen tunnelmaan.

Uuden rakkauden myötä myös vanha lempi, musiikki, alkoi vaatia huomiota. Kuvauspäivien välinen hiljaisuus alkoi tuntua fyysisenä kaipauksena säveltämiseen. Dahlgren istui pitkästä aikaa pianonsa ääreen. Ensimmäisestä laulusta, Filmen om oss, tuli Bergman-elokuvan tunnussävel.

– Studioni on pieni, hämärä huone, jonka ainoaan ikkunaan valo osuu harvoin. Kun yllättävä auringonsäde sitten ilmestyi, ja pöly tanssi siinä, tajusin, että juuri tästä haluan kirjoittaa, juuri tästä haluan laulaa. Haluan laulaa valosta, joka päästää itsensä aina jollain ilveellä sisään.

Studiossa tapahtunut oivallus ei olisi tapahtunut ilman kokemusta superkasi-kaitafilmikamerasta. Sillä kuvattu materiaali värjäsi kaikki uuden albumin laulut. Siitä tuli myös nimi levylle, Jag sjunger ljuset, laulan valoa.

– Superkasi on todella herkkä valon suhteen, eli täytyy olla tosi paljon valoa, että sillä kuvaamisesta tulee yhtään mitään. Luulen, että se on se juttu, jonka musiikissa voi kuulla. Valo virtaa sisään musiikkiin.

Kuvaaminen tuskin jää, vaikka nyt onkin laulun vuoro.

– Kuvaushommien jatkuminen riippuu ihan siitä, pirauttaako joku, ja sanoo tarvitsevansa superkasi-kuvaajaa. Kyllä minä autan sitten, Dahlgren nauraa.

Surumielisyys sitoo Suomeen

Muutaman viikon kuluttua Eva Dahlgren kipuaa suomalaisyleisön eteen. Uuden albumin kiertue kattaa vain neljä kaupunkia. Helsingin jättäminen pois laskuista ei olisi tullut kuuloonkaan. Uskollisin yleisö on aina ollut täällä.

– Olen keikkaillut Suomessa tosi ahkerasti parikymppisestä lähtien, joten olen tavallaan soittanut itseni sisään tähän maahan. Kun olin nuori, musiiikkiani soitettiin täällä paljon enemmän kuin Ruotsissa. On todella hienoa, että yleisöstä niin iso osa on täysin suomenkielistä, se kertoo siitä, että ei tarvitse ymmärtää sanoja ymmärtääkseen, mistä musiikki kertoo.

Dahlgrenin mielestä häntä yhdistää suomalaisiin surumielisyys. Kun sitä käsitellään musiikin keinoin, on olo kotoisa.

– Tuottajani sanoi minulle hiljattain, että Eva, sinä et todellakaan ole mikään duuri-ihminen, vaan molli. Se on juuri niin, mollisointujen ansiosta ymmärrän itseäni ja ymmärrän maailmaa.

Dahlgren on vuosikymmenten varrella kolunnut juhlateltat ja pohjolan prameat konserttisalit. Uuden levyn laulut kuullaan sellaisilla klubeilla, joilla artisti otti uransa ensiaskeleet.

– Olen kasvanut diskoissa soittamalla. Olen kasvanut siihen, että ihmiset voivat tanssia ja hakea baaritiskiltä kaljaa. Klubeille palaaminen on fantastista!

Uusi levy on viimeinen, tai sitten ei

Vaikka minikiertueen ytimessä on uusi levy, lupaa laulaja olla antelias myös yleisön toiveille. Hän ymmärtää hyvin, miksi suosikkikappaleet on kuultava kerta toisensa jälkeen.

– Kävin viime viikolla kuuntelemassa Bonnie Raittin keikkaa. Hän soittaa paljon bluesia, josta en niin välitä. Konsertti jatkui ja jatkui, kului pari tuntia. Sitten tuli encoren aika, ja hän lauloi sen laulun, jota rakastan. Olin niin onnellinen, että itkin, se oli niin hienoa!

Dahlgren kuvailee silmät tuikkien, miten hienoa on ollut työskennellä uuden tuottajan kanssa ja tavata uusia muusikoita, sitä, miten tosi, tosi kivalta se tuntuu.

Kun tunne nyt kerran on oikea ja hyvä, ei seuraavaa levyä varmaan odoteta kymmentä vuotta? Siitä Dahlgrenilla ei ole aavistustakaan, vaikka hän toivoo, että hän haluaa jatkossakin kirjoittaa musiikkia. Suunnitelmien aika on taaksejäänyttä elämää.

– Minulla on velvollisuus tehdä asioita, jotka saavat minut syttymään. Silloin niistä tulee oikeasti hyviä. Mitään muita velvollisuuksia minulla ei ole.

Lue seuraavaksi