Kulttuurivieras kirjailija Katri Lipson on jääkiekkofani: "Peleissä kiehtoo kollektiivinen äly"

Kirjailija ja lääkäri Katri Lipson tunnetaan taitavasti rakennetuista ja palkituista romaaneistaan. Vapaa-ajallaan hän rentoutuu katsomalla jääkiekkoa. Monien suomalaisten tavoin hän nauttii pelin nopeudesta ja draamasta. Hän vertaa sitä oopperaan. Lipsonin uusin romaani kertoo jääkiekkomaailmasta. Tapaamme joka sunnuntai kulttuurivieraan, jolla on ajankohtaista asiaa.

urheilu
Katri Lipson
Jari Kovalainen / Yle

Kevät on kiireistä aikaa kirjailija Katri Lipsonille. NHL:n play off – ottelut ovat juuri meneillään. Matseja tulee melkein joka yö, joten katsottavaa riittää. Toukokuussa päälle kaatuvat vielä jääkiekon MM-kisat, joissa täytyy seurata Suomen maajoukkueen etenemistä.

– Ne pelit tulevat onneksi illalla. NHL-peleissä on se huono puoli, että ne tulevat öisin. Työssäkäyvän on katsottava ne sitten jälkeenpäin, huokaa Lipson.

Suomen liigan seuraamisesta Lipson on sentään luopunut. Viimeisten vuosien aikana NHL on vienyt kaiken huomion. Palkittu ja suitsutettu kirjailija yllätti kaikki viemällä uusimman romaaninsa tapahtumat Pohjois-Amerikan kaukaloiden liepeille. Jääkiekkomaailman kuvaaminen kaunokirjallisuudessa on poikkeuksellista.

– Onneksi en osannut ajatella noin. Jääkiekko on ollut osa elämääni pikkutytöstä lähtien. On kaksi asiaa, jotka ovat seuranneet minua ihan lapsesta saakka. Ne ovat jääkiekko ja kirjoittaminen.

Jälkimmäinen on helppo ymmärtää, sillä viisikymppinen Lipson huokuu rauhallisuutta ja analyyttisyyttä. Mutta häntä on vaikea kuvitella hyppimään ja huutamaan katsomoon. Sitä hän kuitenkin varmasti tekee, sillä kuvaillessaan Pikkuleijonien ratkaisevaa MM-ottelua tunnelataus näkyy vieläkin. Lipson nousee ajoittain lähes seisomaan kertoessaan tammikuisesta ottelusta.

– Se oli tuskaa ja piinaa. Aivan huumaavaa. Ehdottomasti jääkiekkohistoriani kohokohtia. Sitä vimmaa ja itseensä uskomista! Siinä olisi monella hyvin palkatulla konsultilla oppimista.

Katri Lipson
Jari Kovalainen / Yle

Lipson ei miellä itseään laisinkaan urheiluihmiseksi. Hän on penkkiurheilija ja omistautuu ainoastaan jääkiekolle. Jalkapalloa hän sanoo joskus hieman katselevansa, mutta ilmeestä näkee, että se on tylsää. Kirjallisissa piireissä tätä ei kannata paljastaa, sillä jalkapalloa pidetään kirjailijoiden lajina. Onhan Lahden Mukkulassa pidettävän kansainvälisen kirjailijatapaamisenkin kohokohtana aina jalkapallo-ottelu. Lipsonia eri urheilulajien arvottaminen huvittaa.

– Ennakkoluuloja on paljon. Jos joku pitää jääkiekkoa jotenkin epä-älyllisenä, niin en voi sille mitään. Monet näkemykset perustuvat tietämättömyyteen. Tiedostan hyvin myös jääkiekon ikävät piirteet. Väkivaltaisuutta ja toisen tahallista vahingoittamista en hyväksy, eikä se kuulu peliin.

Eniten Lipsonia kiehtoo jääkiekossa nopeus. Hän kuvaa jäällä kiitävää joukkuetta parveksi.

– On mielenkiintoista seurata, miten kollektiivinen äly toimii. Päätökset täytyy tehdä niin nopeasti ja yhteen hitsautuneena. Mielestäni jääkiekko vaatii monenlaista älyä. On suunnatonta yksilöllistä taituruutta ja yhdessä toimimisen taitoa.

Nopeiden käänteiden lisäksi jääkiekkopelit tarjoavat draamaa ja suuria tunteita.

– Se on kuin tosi-oopperaa. Ajattelen peliä esityksenä. Pelaajat luovat näytöksen, jossa yhdistyy luovuus, taituruus ja raaka voima. Se on täynnä vastakohtia.

Jääkiekossa ja kulttuurissa on Lipsonin mukaan paljon samoja elementtejä. Häntä ihmetyttää, miten urheilu ja kulttuuri asetetaan usein vastakkain. Molemmat vaativat tekijöiltään täydellistä omistautumista ja heittäytymistä. Mutta Lipson myös ymmärtää niitä, jotka näkevät jääkiekon maskuliinisena rymistelynä.

– Olen onnellinen, että jääkiekko tuli elämääni niin aikaisin. Muuten voisin hyvin olla niiden joukossa, jotka nyrpistelevät nenäänsä jääkiekolle. Se on kuitenkin selvä, etteivät vastakkainasettelut ole hedelmällisiä millään rintamalla.

Pyhiinvaellus Raksilan jäähalliin

Perehtyessään NHL:n maailmaan hän huomasi, että jokaisella joukkueella on tarinansa. Lisäksi jokaisella pelaajalla on oma roolinsa ja persoonansa. Päästäkseen kunnolla sisään pelimaailmaan Lipson valitsi kaksi joukkuetta, joita seurasi. New York Rangersin ja Chicago Blackhawksin kokoonpanot tulivat hyvin tutuiksi parin vuoden aikana.

Vaikka pelejä seuraisi kuinka tiiviisti televisiosta, ne eivät kerro, mitä tapahtuu pukuhuoneessa ja pelimatkoilla. Mistä kiekkoilijat puhuvat ja miten? Millaisiksi suhteet muodostuvat kaukalon ulkopuolella? Lipson sai tukea näihin kysymyksiin entisiltä NHL-pelaajilta ja kiekkokonkareilta, joilla hän luetutti tekstinsä. He eivät halua nimiään julkisuuteen, mutta heiltä Lipson sai paljon tukea.

– He suhtautuivat hyvin ymmärtäväisesti ja sain arvokasta palautetta.

– Vaikka minulla oli hyvä pohja, hermoilin aika paljon siitä, etten itse ole pelannut jääkiekkoa. Pohdin, miten voin kirjoittaa uskottavasti. Ainut asia mitä olen koskaan kadehtinut pojilta oli liikuntatuntien jääkausi. Pojat saivat pelata kaukalossa kiekkoa, kun taas tytöt pelasivat jääpalloa.

Lipson ei muista, milloin ja miksi hän innostui jääkiekosta. Hän oli niin nuori, ettei silloin vielä analysoinut tekemisiään. Hän epäilee, että taustalla saattoi olla niin epäurheilullinen motiivi kuin ihastuminen johonkin pelaajaan. Tämä selittäisi myös sen, miksi vantaalaistyttö oli intohimoinen Oulun Kärppien kannattaja. Tyttömäinen hurmos tuntuu nolottavan Lipsonia yhä, eikä hän "muista" ihastuksensa nimeä.

Lipson oli jo nuorena vastakohtien ihminen. Hän seurasi jääkiekkoa niin innokkaasti, että halusi tehdä pyhiinvaelluksen Ouluun Raksilan jäähalliin. Päästääkseen pohjoiseen hän hakeutui 15-vuotiaana kesäyliopiston kursseille Ouluun. Lahjakas oppilas ei suinkaan tarvinnut preppausta kielissä tai matematiikassa, vaan Lipson opiskeli Suomen esihistoriaa ja tv-käsikirjoittamista.

– Olin niin kiltti tyttö, että vanhemmat päästivät minut ilman muuta Ouluun. En tosin tainnut aivan seikkaperäisesti selvittää heille, miksi halusin juuri Ouluun. Mutta Raksilan hallin näkeminen oli hieno hetki. Tosin eihän siellä kesällä mitään toimintaa ollut. Pelkkä rakennuksen näkeminen riitti minulle.

Kirjallisuuspiireissä jääkiekko ei ole ykköspuheenaihe ja myös kotona Lipson saa seurata pelejään aivan rauhassa. Yhdysvaltalainen mies ei perusta jääkiekosta, eikä pariskunnan poikakaan. 14-vuotiasta poikaa kiinnostaa jalkapallo, mutta jääkiekon finaaleissa Lipson saa sentään seuraa sohvalle.

– Mies ja poika ihmettelevät tätä minun jäätävää puoltani. Perhepiirissä olen yksin hulluuteni kanssa, naurahtaa Lipson.

Katri Lipson
Jari Kovalainen / Yle

Salapoliisiromaani syntyi jo 15-vuotiaana

Romaanin kirjoittaminen jääkiekkomaailmasta oli luonteva jatkumo Lipsonin uralle. Hänen kirjalliset maailmansa ovat aina sijoittuneet henkilökohtaisesti tärkeään miljööseen. Finlandia-ehdokkaana ollut esikoisromaani Kosmonautti oli rakkaudentunnustus venäläiselle kirjallisuudelle. EU:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Jäätelökauppias sivuaa Tshekkoslovakiaa, missä Lipson on viettänyt paljon aikaansa.

Mutta Suomeen ja suomalaisuuteen Lipson ei ole vielä uskaltanut tarttua.

– Unelmani on kirjoittaa suomalaisuuteen liittyviä tarinoita, mutta minulla on rimakauhu sitä kohtaan. Suomessa ja suomalaisuudessa on jotain niin kiehtovaa, että se tuntuu suorastaan megalomaaniselta aiheelta lähestyä. Luulen, että pystyäkseni siihen minun on lähdettävä kauas.

Aiemmat kolme romaania ovat Lipsonin mukaan olleet yhtä ja samaa möykkyä, vaikka ne sijoittuvatkin maailman eri puolille. Kirjat ovat keriytyneet samasta vyyhdistä omiksi tarinoikseen.

– Kun aloitan kirjoittamisen, tunnen, että romaani on valmiina olemassa, mutta se on mennyt pirstaleiksi. Haen sirpaleet ja alan kokoamaan niistä yhtenäistä teosta.

Ensimmäisen romaaninsa Lipson kirjoitti pöytälaatikkoon jo 15-vuotiaana. Se oli salapoliisiromaani nimeltään Linnut.

– Se oli valtavan opettavaista. Opin siinä paljon jännitteen luomisesta, juonen kuljetuksesta ja henkilöhahmoista.

Lipson on kirjoittanut aina. Syy siihen on suomen kieli. Kun hän kertoo rakkaudestaan kieleen, kyyneleet melkein tulvahtavat hänen silmiinsä.

– Suomen kieli riittää syyksi kirjoittaa. Se tuottaa minulle niin suurta iloa ja nautintoa. Samalla myös vastusta. Juuri siksi se on niin ihanaa.

Lääkärin ammatti voitti

Vaikka kirjallisuus on ollut Lipsonin suuri rakkaus, vei järki kuitenkin voiton. Hän meni opiskelemaan lääketieteelliseen ja tekee edelleen työtä työterveyshuollon erikoislääkärinä. Tuska on edelleen aistittavissa, kun Lipson kertoo Jaakobin painistaan.

– Kävin aivan järkyttävät sisäiset kamppailut. Olisin halunnut lukea kirjallisuutta, taidehistoriaa ja kieliä. Mutta lääkärin ammatti veti pidemmän korren. Sekin oli ollut yksi haaveeni pienestä pitäen. Täytyy sanoa, että olin aika järkevä nuorena.

Lipson selvästi pitää lääkärin työstään ja on tyytyväinen valintaansa. Aloittaessaan lääketieteellisessä hän kirjoitti kuitenkin pateettisen lauseen päiväkirjaansa. Lipson punastuu, kun muistelee lausetta.

– Jotenkin näin se meni: "Hylkäsin ainoan oikean rakkauden ja menin naimisiin vakavaraisen porvarin kanssa."

Dramaattinen lause ei kuitenkaan käynyt aivan toteen, sillä kirjoittaminen hiipi elämään reilut parikymmentä vuotta sitten. Saadakseen aikaa romaanien tekemiseen Lipson on tehnyt lääkärin töitä osa-aikaisesti, kolme päivää viikossa. Halu kirjoittamiseen kuitenkin kasvaa ja haaveissa on ryhtyminen kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi.

– En ole vielä valmis siihen, mutta liu'un siihen suuntaan.

Nyt ei ole kuitenkaan vielä uuden teoksen kirjoittamisen aika. Ensin on palauduttava edellisestä ja vedettävä henkeä. Ei liene yllätys, että Lipson aikoo rentoutua kirjallisuuden ja jääkiekon parissa.

Katrin kulttuurivinkit

> Kaikki Kulttuurivieras-sarjan jutut löydät täältä.