Mies äänitti jään alla sen, minkä hukkuva kuulee viimeisenä: "Outo, koukuttava maailma"

Alussa oli vain raakaäänite Karijärven jään alta. Jyrähdyksiä, romahduksia, napsutusta. Hiljaisia taukoja. Se on muuttunut Esa Kotilaisen käsissä musiikiksi.

kulttuuri
Railo halkoo Vesijärven jäätä.
Kuvassa Vesijärvi keväällä.Hanna Lumme / Yle

KOUVOLA Taidemuseo Poikilon narikka on täynnä pieniä värikkäitä takkeja. Näyttelytilasta kuuluu iloista kikatusta, innostuneita huudahduksia ja pienten kenkien kopinaa. Tila vilisee esikoululaisia, mutta kukaan ei ole uskaltautunut pimeään huoneeseen. ”_Sieltä kuuluu pelottavia ääniä_”, toteaa poika. ”_Ei me uskalleta mennä sinne_”, täydentää tyttö.

Muusikko-äänitaiteilija Esa Kotilainen johdattaa pimeään huoneeseen. Istahdamme keskellä huonetta sijaitseville penkeille. Esikoululaiset rohkaistuvat ja tulevat perässä. Huoneen etunurkista kajastuvat siniset valot vetävät puoleensa.

Kaiuttimista kuuluu matala ääni, joka elää rasahduksin, romahduksin ja kaiuin. Kuuluu kova romahdus ja lapset pelästyvät. Hetken he uiskentelevat tilassa kuin kalat konsanaan, kunnes lähtevät valoisampiin tiloihin. Lapset eivät sitä ehkä tiedä, mutta hetken he olivat kaloina jäänalaisessa maailmassa.

Inspiraatio koeäänityksistä

Alussa oli vain puolen tunnin mittainen raakaäänite Kouvolasta, Karijärven jäältä – tai oikeammin sen alta. Äänite oli täynnä rasahduksia ja naksahduksia, jotkut äänistä muistuttivat ukkosen jyrähdyksiä. Esa Kotilainen aloitti projektinsa kevättalvella 2014, kun hän sai käyttöönsä vedenalaiset mikrofonit, eli hydrofonit. Tarkoituksena oli vain kokeilla hydrofoneja, mutta lopputulos pysäytti taiteilijan.

Suomut alkavat kuivua jo.

Esa Kotilainen

– Siitä tuli hieno äänitys. Juuri sopivasti taukoja, pieniä napsuja ja isoja romahduksia kevätjäillä. En uskaltanut enää mennä keskellä, vaan äänittelin näitä lahdenpoukamassa. Äänitys oli niin hyvä, että se jatkuu edelleen. Ja tulee jatkumaan vielä syksylläkin, Kotilainen kertoo samalla kun kaiuttimista kuuluu niitä ”isoja romahduksia”.

– Äänitykset on tehty noin puolitoista metriä suoraan jään alta. Laitoin kuulokkeet päähän ja kuuntelin siinä jään päällä kuinka hienolta jäänalainen maailma kuulostaakaan. Wautsi! Se on toiminut minulle inspiraationlähteenä.

Musiikki reagoi jään ääniin

Jäänalainen maailma on koukuttava. Samalla kun se on täynnä rauhoittavaa lämpöä, mystiikkaa ja kiehtovia, selittämättömiä ääniä, on se paikoitellen myös jopa pelottava – tai ainakin säikäyttävä. Teoksen viimeisessä päivityksessä ottaa musiikki suurempaa roolia jään äänistä.

Kun on eläkkeellä, on vapaus tehdä kaikkea.

Esa Kotilainen

– Siinä on quadrofoninen miksaus, jossa on myös äänen ympäri liikettä. Korkeammat äänet menevät ympäri tätä tilaa. Studiossa se toimi hyvin, mutta on mielenkiintoista kuulla, miten se toimii täällä, Esa Kotilainen pohtii muutamia tunteja ennen viimeistä päivitystä.

Kotilainen on tehnyt musiikkia niin, että jään ääniin on reagoitu. Kun raakaäänitteessä kuuluu jokin rasahdus tai naksahdus, musiikki vastaa ääniin. Aivan kuten kalat reagoisivat johonkin pamahdukseen.

– Ne saattavat säikähtää – tai ainoastaan havainnoida. Eivät äänet ole vaarallisia, vaan kuuluvat tähän juttuun. Samalla tavalla olen ajatellut tätä tehdessäni, että olen kalana. Suomut alkavat kuivua jo, Kotilainen naurahtaa.

Kuin kylmä rauta, johon kielen laittaa

Esa Kotilainen tuntee teoksensa, hän tauottaa puheensa ennen isoja jyrähdyksiä – antaa puheenvuoron teokselleen. Kevään aikana Jäänalainen maailma on täydentynyt koeäänityksen luonnollisista äänistä sähkön värittämäksi musiikiksi.

Minulla on haaveena saada soittaa joku konsertti puussa. Nyt minulla on tiedossa hyvä puu.

Esa Kotilainen

– Pohjaäänet on ensin kaiutettu taakse ja tein niille oman sähköisen akustiikkansa, tavallaan sinne järvenjään alle. Sen jälkeen olen täyttänyt sähköistä tilaa musikaalisilla elementeillä. Mennään A-mollissa, joka minulle on sininen sävellaji. Sitä varten täällä on siniset led-valot kulmissa.

Kino-Poikilon pimeässä huoneessa voi kuvitellakin olevansa jään alla. Katto ja seinät ovat valkoisia, siniset valot tuovat talvisen avannon mieleen ja äänet kuuluvat ympäri huonetta. Ajoittain tulee jopa avaruusmainen tunnelma, Kino-Poikilon pienehkö huone tuntuu yhtäkkiä äärettömältä. Kotilainen allekirjoittaa teoksen koukuttavuuden.

– Se on niin outo maailma. Ne, ketkä ovat kuulleet tämän maailman, eivät ole tulleet kertomaan siitä. Nyt se on kuultavissa. Tämä koukuttaa samalla tavalla kuin kylmä rauta, johon kielen laittaa, Kotilainen nauraa.

Jäänalainen kolmonen

Poikilossa kevään aikana kuultu Jäänalainen maailma on Esa Kotilaiselle toinen versio. Miehen edellisen sooloalbumin, Ulappa, pohjana toimi sama raakaäänite Karijärven jään alta.

Minulla on tällainen hämärä mielikuva, että jossain vaiheessa voisin laittaa sammakoita puihin.

Esa Kotilainen

– Ulappa on live-levy, jossa on ääniä neljästä konsertista. Jälkeenpäin olen laittanut jää-äänen sinne. Siellä on vaan pari reaktiota. Kakkosversio menee toisinpäin: tässä musiikki reagoi jään ääneen. Luulen, että teen vielä jäänalaisen kolmosen, Kotilainen vinkkaa.

Jäänalainen kolmonen tulee Kotilaisen sanojen mukaan olemaan tiukkaa pakkasosastoa. Mies haluaa äänittää vielä jäisiä narinoita, vonkumisia ja vinkumisia. Poikilossa raikunut Jäänalainen maailma on kevätromahdusjää, jossa jää alkaa luovuttaa. Yleensä Kotilaisella on ollut hyvä tuuri äänitysten suhteen: luonto on täynnä tapahtumia.

– On niitä tapahtumia ollut tässäkin. Yhdessä kohtaa nähtävästi kalan pyrstö osuu mikrofoniin, kuuluu vaan humahdus. On tässä muutamia sellaisia elementtejäkin, joista en tiedä mitä niissä tapahtuu. Pienet piksaukset voisivat olla särkien mikrofoniin tutustumisia: onko tämä syötävää vai ei? Vai poksahteleeko jään alla ilmakuplia? En tiedä.

Kotistereot testiin

Samalla kun Esa Kotilainen on täydentänyt ääniteostaan, on hän kokeillut miten Jäänalainen maailma toimisi stereona. Teoksessa olisi miehen mukaan hyvä ambient-maailma ihan soololevyksi.

– Sitä paitsi, tällaista levyä en ole ikinä kuullut missään päin maapalloa. Luulen että Amerikan pojat ovat kiinnostuneita jo nykyään siitä, mitä minä teen. Tämä voisi olla seuraava juttu.

Kun joku ”titityy” tulee viereen, pitää sille antaa tilaa.

Esa Kotilainen

Visio on selvä: Seuraava soololevy on jatkoa Poikilon jäänalaiselle maailmalle ja kolmosversio on arktinen. ”Tiukka pakkasosasto” pitää sisällään ainakin arktista kävelyä ja kairausta. Poikilon versio on väreillä maalaamista, mutta soololevyyn voisi miehen mukaan laittaa enemmän ultraa ja sinistä. Samaan aikaan Kino-Poikilossa jyrähtää.

– Hyvin rymähtää! Tällä hifistit voivat testata omia laitteitaan, että kuinka ne kestävät. Täällä on korkeita sekä tosi matalia ääniä.

– Tämä vajaa 40-minuuttinen on selvä oma kokonaisuutensa, johon teen varmaan jonkun jutun, toisen biisin lisää. Yleensä soololevylläni on viime aikoina ollut vaan yksi kappale. Edellisellä oli 43-minuuttinen intro ja sitten vasta lähti sävellys. Kun on eläkkeellä, on vapaus tehdä kaikkea, Kotilainen vinkkaa.

Luonto mukana konserteissa, Kotilaisen tyyliin

Esa Kotilainen on käyttänyt luontoäänitteitä taustana omissa soolokonserteissaan, taustana. Siten Kotilainen soittaa luonnon kanssa, mutta lisää sähköisiä värejä ja reagoi itse siihen, mitä taustalla tapahtuu.

– Kun joku ”titityy” tulee viereen, pitää sille antaa tilaa, ja reaktiona jälkimaininkeja.

Omanlaisensa titityyt ovat raikuneet huhtikuun puolivälistä Tampereella. Reilu vuosi sitten Kouvolassa ilahduttaneet kuplahaikara, huhuilulintu ja tirpunen laulavat monen muun sähkölinnun tavoin nyt Tampereen Kirjastopuistossa, osana Tampere Biennale-tapahtumaa. Kotilainen haluaisi jalostaa Sähkölintupuisto-ideaa omalaatuiseen suuntaan.

Amerikan pojat ovat kiinnostuneita jo nykyään siitä, mitä minä teen. Tämä voisi olla seuraava juttu.

Esa Kotilainen

– Minulla on tällainen hämärä mielikuva, että jossain vaiheessa voisin laittaa sammakoita puihin. Ja ne pitää laittaa korkealle. Linnut tulevat varmaan maahan sitten, mutta katsotaan nyt. Edelleen minulla on myös haaveena saada soittaa joku konsertti puussa. En ole vielä päässyt siihen, mutta nyt minulla on tiedossa hyvä puu.

Puussa soittaminen on ollut Kotilaisen haave jo vuosia. Seinäjoella järjestettiin 1980-luvulla Womad-maailmanmusiikin festivaali. Siellä olisi ollut sopivia puita, mutta ne olivat Museoviraston suojelussa. Tampereella teatterin ja vanhan kirkon välissä olevassa puistossa, jossa sähkölinnut nyt majailevat, olisi Kotilaisen tarpeisiin sopiva puu.

– Siellä on todella jämäkkä, iso lehtikuusi, josta on aikoinaan mennyt latva poikki. Siinä on varmaan puolen metrin runko ja oksat ovat aivan vaaka-asennossa. Katsotaan mitä kahden vuoden kuluttua Tampere Biennalessa tapahtuu, Kotilainen nauraa.

– Puu on hieno juttu, vesi on hieno juttu. Ilmakin on hieno juttu. Ja tuli. Nämä peruselementit. Hiiltähän tässä ollaan varmaankin.

Kuuntele koko haastattelu ja jäänalainen maailma täältä.