Tšernobyl-tyylin ydinonnettomuus olisi voinut sattua lähellä Suomea

Tšernobylissä onnettomuuden aiheuttaneen kaltainen käyttötesti oli aiemmin aiottu tehdä Suomenlahden rannalla sijaitsevalla Sosnovyi Borin voimalaitoksella. Siellä ymmärrettiin onneksi kieltäytyä, kertoo eläkkeellä oleva Säteilyturvakeskuksen lähialueyhteistyön päällikkö Heikki Reponen.

Sosnovy bor
Heikki Reponen
Timo Sipola / Yle

Keväällä 2013 Säteilyturvakeskuksesta eläköitynyt Heikki Reponen tuntee Suomen lähialueen ydinvoimalat tarkasti. Erityisen tuttu on Sosnovyi Borin eli toiselta nimeltään Leningradin voimala, joka oli myös mallina Tšernobylin surullisen kuuluisaa laitosta rakennettaessa.

– Leningradin laitos on ensimmäinen iso tämäntyyppinen reaktori. Se on äiti-reaktori näille muille. Siellä he ovat yleensä oppinsa saaneet, he jotka ovat menneet näille muille laitoksille rakentamaan ja käyttämään, Reponen sanoo.

Käytännössä Tšernobylin laitos oli monella tavalla Sosnovyi Borin kopio. Henkilökunnan tietämyksen tai tottelevaisuuden asteessa voimaloiden välillä oli kuitenkin ainakin kerran ratkaiseva ero.

– Tšernobylin onnettomuus lähti liikkeelle siitä testistä, josta Leningradin voimalaitos oli kieltäytynyt. Siellä oli tiukempaa porukkaa, jotka sanoivat, että eivät he tee tuommoista. Mutta Tšernobylissa tekivät huonoin seurauksin, Reponen kertoo.

Hän muistelee, että Tšernobylin onnettomuuden jälkeen suomalaisten ydinturvallisuusasioissa tarjoama apu otettiin itänaapurissa kiitollisena vastaan.

Suomen rahoilla mittausasemia

– Yksi meidän vetonaula oli, kun heillä oli suunnitelma ympäristön säteilyvalvontaverkoksi, minkä heidän omien määräysten mukaan piti olla olemassa. Sille oli suunnitelmat, mutta sitä ei ollut varaa toteuttaa. Sitten kun tuli tällainen ulkopuolinen taho, joka tarjosi laitteet, kyllä se otettiin avosylin vastaan, Reponen vahvistaa.

Lähialueen valvontaverkon rakentaminen oli alkuvaiheessa Suomen valtion rahoittamaa. Sitten kun Ruotsi ja Norja aloittivat vastaavat ohjelmat, tehtiin yhteistyötä. Työtä myös jaettiin niin, että ruotsalaiset kantoivat päävastuun Liettuan Ingalinan – nyt jo suljetun – laitoksen parannuksista ja norjalaiset Kuolan alueen ydinvoimayksiköistä.

Muutoin suomalaisten yhteistyön pääkohtia olivat voimaloiden putkistojen ja paineastioiden rikkomaton tarkastus, paloturvallisuus ja käyttöturvallisuus. Rikkomattomassa tarkastuksessa putkistojen kuntoa tutkitaan esimerkiksi ultraäänilaitteella, niin ettei rakenteita avata.

Kerran Sosnovyi Borin projektien ajankohtiin sattui laajempaakin huomiota saanut vikatilanne. Kyseessä oli polttoainekanavavaurio uudemmalla kolmosyksiköllä.

– Sattui vielä niin, että yksi meidän porukka oli siellä. Juuri putkistotarkastajaporukka oli paikan päällä silloin ja suoraan raportoimassa. Sinne sitten ryysi ulkomaista tiedotusväkeä, ja nämä meidän kaverit antoivat lausuntoja erimaalaisille median edustajille, venäläiset itse eivät antaneet.

Tšernobylin onnettomuudesta on tehty paljon tutkimuksia. Reposen mukaan onnettomuus oli muun muassa osoitus siitä, kuinka vaarallista tiedonkulun heikkous on.

– Neuvostoliittolainen tapa oli uskoa kaikkeen tekniikkaan ja kehitykseen, edetä asioita tarkistamatta. Sitten systeemiin kuului se, että toisinajattelijoita ei kuunneltu. Tällaisissa asioissa se toinen mielipide on ehdottoman tärkeä. Niitä pitää testata koko ajan niitä uusia ajatuksia.

Ydintekniikkaa joka paikkaan – siivoaminen maksaa

Esimerkkejä sisäänlämpiävän innostuneisuuden tuottamista ajattelemattomuuksista oli useita.

– Neuvostoliiton hurmiossa käytettiin ydintekniikkaa kaivosten louhimiseen, räjäytettiin ydinräjäytyksillä kaivoslouhoksia, Reponen sanoo.

– Toinen esimerkki – mihin Suomikin joutui mukaan – olivat majakat, joissa oli radioaktiivinen lähde. Yhdysvallatkin niitä kokeili, mutta luopui. Neuvostoliitto käytti niitä laajasti, ja sitten ne jäivät heitteille, kun Neuvostoliitto hajosi ja talous romahti. Suomenkin valtion rahoilla sitten purettiin pois niitä majakoita pitkin Itämerta, hän sanoo.

Uran aikana ydinturvallisuusasiat veivät Reposen useaan kertaan pitkäksi ajaksi ulkomaille. Ensin vuosi Washingtonissa, sitten vuosi EU:n tehtävissä Kiovassa ja myöhemmin vielä kolme vuotta Moskovassa.

Myös käyntejä ydintekniikkaa käyttäviin laitoksiin kertyi paljon. Silti hän kertoo säästyneensä suuremmilta altistumisilta.

– Ei ole ollut sellaista teräsmieskulttuuria, niin kuin Neuvostoliiton aikana niillä vanhoilla papoilla oli, että ne vain avoimen polttoainesauvan vieressä tai käytetyn polttoainesauvan vieressä seisoskelivat, hän muistelee.