"Pappa kertoi itku kurkussa, kuinka punaisia hirtettiin" – vuoden 1918 sisällissodan katkeruus ja häpeä painoivat pitkään

Vuoden 1918 laittomat teloitukset ovat järkyttäneet uhrien omaisia. Myös teloituksiin osallistuminen on traumatisoinut monia. Ylen kyselyyn osallistuneet lukijat kertovat, kuinka sukulaisten kohtaloista on myös vaiettu.

Kotimaa
Suojeluskuntalaiset kuljettavat vangittuja punakaartilaisia vankileirille.
Suojeluskuntalaiset kuljettavat vangittuja punakaartilaisia vankileirille Tampereen Hämeenkadulla huhtikuussa 1918.Yle Uutisgrafiikka, lähde: Otava

Lukijoiden Ylelle lähettämissä teksteissä kerrotaan sukulaisten mielivaltaisista teloituksista, punaorpojen kovasta kohtelusta ja teloituksiin osallistuneiden syyllisyydentunnosta.

Tässä osassa juttukokonaisuutta kerrotaan, miten kohta sadan vuoden takaiset tapahtumat järkyttävät edelleen.

Lukijat kertovat muun muassa, miten vuoden 1918 tapahtumat vaikuttivat suuresti taisteluun osallistuneiden ihmisten elämään vielä pitkään sodan jälkeenkin.

– Isoisäni ammuttiin maaliskuussa 1918 Oulun asemalla. Häneltä jäi leski ja kolme pientä lasta. Nuorin 9kk oli isäni. Isäni joutui todella kärsimään koko nuoruutensa isänsä tekemisistä. Hän ei saanut töitä ja aina oli tullut, että punikin penikka ei meille töihin tule, kertoo nimimerkki Lissukka.

– *Isoisä oli aikanaan punakaartilaisena sotavankina. Isä oli joutunut kouluaikanaan kärsimään pienellä paikkakunnalla “punikin poikana”. Itse olen puolustusvoimien palveluksessa eli yhden sukupolven ylitys tarvittiin, että punikin pojasta tuli upseeri, kirjoittaa nimimerkki *Punikin pojanpoika .

Vaikenemisen taustalla kipeitä kokemuksia

Naisvankeja Fellmanin pellolla.
Punaisia naisvankeja Fellmanin pellolla Lahdessa vuonna 1918.Sotilaslääketieteen museo

Monille suvuille sisällissodan kokemukset ovat olleet traumaattisia. Vaikeista kokemuksista on vaiettu tai niistä on kerrottu jälkipolville kyyneleet silmissä.

Osan lukijoista on sitä mieltä, että vieläkin sodan vastakkaisella puolella olleiden ihmisten jälkeläiset eivät ymmärrä tapahtumia.

Syyllisyys painoi häntä raskaasti ennen kuolemaa. Hän aneli anteeksi kaikilta.

Pekka T. Rajala

– Osa sukulaisista on vaiennut asioista ja osa puhunut. Äitiäni on vuosikymmeniä puhuttanut isoisäni kohtalo: Hän oli vähällä kuolla nälkään Suomenlinnan vankisiirtolassa. Keskustelut tuttavien kanssa ovat olleet mielenkiintoisia. Monet hyväosaisista oikeistolaisista kodeista peräisin olleet tuttavani ja ystäväni eivät selvästi ymmärrä, miten traumaattista ja nöyryyttävää vuoden 1918 tapahtumat – ja laajemmin koko suomalainen luokkayhteiskunta – ovat vähäväkisimmille olleet, kertoo nimimerkki Ei vihaa ei unohdusta.

– Isoäitini äiti ei koko elämänsä aikana tervehtinyt naapuriaan, ei suostunut edes kulkemaan samaa kadunpuolta tuon miehen kanssa. Tämä naapuri oli sisällissodan aikana murtautunut hänen kotiinsa muiden valkolaisten kanssa ja tutkinut mitä oli tutkinut. Huoritellut isoäitiäni äitiä muiden mukana olleiden miesten kanssa. Artomat.

Teloitukset myös traumatisoivat valkoisten joukossa taistelleita ihmisiä.

Sankarihautajaiset pieksämäellä.
Sisällissodassa kaatuneiden valkoisten hautajaisissa muodostettiin kunniakuja Pieksämäellä toukokuussa 1918.SA-kuva

– Isoisäni murhattiin sodan alkuvaiheessa tammikuussa 1918. Hän ei ollut osallistunut taisteluihin eikä aikeissa lähteä sotimaan, mutta lähti kehotuksesta pakoon punaisten saartoa, koska oli kuulunut suojeluskuntaan. Hänen kuolemansa oli koko elämän trauma isoäidilleni. Muistan vain isoäitini kosteat silmät, kun hän jotain mainitsi asiasta tai kun kävelimme hautausmaalla.Armi Kyynäräinen.

– Isoisäni Paavo Rajala joutui temmatuksi sotaan valkoiselle puolelle, palveli virolaisen Hans Kalmin johtamassa pataljoonassa. Isoisäni ei halunnut keskustella sodasta läheistensä kanssa. Minulle hän totesi vain: “Se oli niin raakaa, se oli niin raakaa”. Syyllisyys painoi häntä raskaasti ennen kuolemaa v. 1963. Hän aneli anteeksi kaikilta, myös 10-vuotiaalta pojanpojaltaan, pahoja tekojaan. Pekka T. Rajala.

Siirtyikö häpeä jälkipolville?

– Keskusteluissa on näkynyt vahvasti katkeruus/häpeä/vääryys, vaikka asiasta ei kovin paljon olekaan puhuttu. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sisällissodan traumat ovat siirtyneet useisiin polviin. Se näkyy mielestäni traumaattisena ajatteluna “vääryyttä tapahtuu, eikä kukaan koskaan saa sitä loppumaan”. Soile Engbäck-Kurvinen.

– Käsitykseni mukaan kummankaan puolen sukuni ei ole saanut traumoja sisällissodasta. Väittäisin, että sisällissota tuskin koskettaa monia suomalaisia, koska sisällissodan kokenut sukupolvi on ollut haudassa jo vuosikymmeniä, ja nykyiset työikäiset eivät välttämättä edes tiedä, kummalla puolella omat sukulaiset ovat taistelleet – jos kummallakaan, pohtii nimimerkki Aika entinen ei koskaan palaa.