Hiipivä pelko seuraa ihmisiä Tšernobylin saastuttamilla alueilla

Radioaktiivinen säteily tuntuu niin pelottavalta, koska ihminen ei voi aistia sitä. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aiheuttama laskeuma saa ihmisiä reagoimaan eri tavoin. Jotkut pelkäävät ja toiset vähättelevät vaaraa.

Ulkomaat
Privet! Kerstin Kronvall
Yle

Syksyllä 2000 pääsin ensimmäistä kertaa käymään Tšernobylin ympärillä olevalla suljetulla, säteilysaastuneella alueella. Matkalle kanssani lähti kaksi miestä, jotka 1986 olivat joutuneet jättämään kylänsä, ja nyt he pääsivät ensimmäistä kerran käymään vanhoilla kotikonnuillaan.

Miehistä vanhempi oli aikanaan itse rakentanut talonsa ja hän halusi nyt nähdä, mitä siitä oli jäljellä.

Hetki, jolloin hän astui portaille, jotka olivat pudonneiden lehtien peitossa, oli juhlallinen.

Hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi oven, ja itku tuli, kun hän huomasi jonkun varastaneen lattialankut talosta. Hetkessä mies tuli melkein pelottavan kalpeaksi.

Minulle tuli tunne, että hänen oli saatava rauhassa katsella ympärilleen ja menin takaisin pihalle. Oli hyvin kaunis syksyisen kuulas päivä ja minuakin itketti. Pelotti myös hieman, koska minut valtasi epämiellyttävä tunne säteilyn suhteen.

Kolhoosirakennus seisoo hylättynä. Rakennuksen katto on useassa kohtaa romahtanut. Pihalla on epämääräistä rojua ja lahonnutta lautatavaraa. Koivut rakennuksen edustalla ovat vaaleassa alkukeväisessä lehdessä. Taivas on kirkkaan vaaleansininen.
Säteilyn takia tyhjennetyn kylän kolhoosin rakennukset ovat romahtamistilassa Valko-Venäjällä.Kerstin Kronvall / Yle

Koska säteilyä ei näe, kuule, maista, haista eikä tunne, alkaa helposti kuvitella asioita. Kuten esimerkiksi nopeata sairastumista säteilytautiin.

Hetken päästä mies tuli ulos talosta ja pyysi minut mukaansa sisälle. Astuimme varoen lattian puuttuessa ja hän tarttui kädellään ovenkarmiin, joka johti perheen entiseen keittiöön.

– Halusin tehdä kestävän ja kauniin talon perheelleni, hän sanoi.

Myöhemmin menimme katsomaan kylän hautausmaata, jolla värikkäät muovikukat loistivat kilpaa vaahteralehtien kanssa. Entisille asukkaille oli annettu mahdollisuus käydä haudoilla kerran vuodessa.

Nuorempi matkaseuralaiseni vei minut koulurakennukseen. Hän muisti hyvin miten ylpeitä lapset olivat olleet uudesta koulustaan. Mies näytti minulle luokkahuoneita, joissa oli pulpeteissa ja hyllyillä kirjoja ja vihkoja. Mitään ei säteilyvaaran takia saanut viedä pois.

Luokkahuone Valko-Venäjällä Tsernobylin säteilyalueella.
Tšernobylin onnettomuus jätti perinnökseen muun muassa aavemaisia, hylättyjä luokkahuoneita. Kuva Valko-Venäjän säteilyalueella.Kerstin Kronvall / Yle

Erään luokkahuoneen seinällä oli maailmankartta ja mies etsi siltä Suomen ja mainitsi hymyillen Kekkosen nimen. Hän oli ollut hereillä historiantunneilla.

Monessa hylätyssä talossa oli silloin myös leluja, valokuvia ja kirjeitä kaikkien tavallisten taloustavaroiden lisäksi. Kun pääsin käymään samassa kylässä tänä keväänä, mitään sellaista ei enää ollut jäljellä. Epäilen, että moni on salaa hakenut perheen kirjeitä ja valokuvia kielloista huolimatta.

Nykyisin aluetta valvotaan hyvin tarkkaan, ensimmäisellä käynnilläni oli lepsumpaa. Erityisesti pahantekijät olivat päässeet kulkemaan melko vapaasti, luultavasti lahjomalla vartijoita. Viemällä rakennusmateriaalia hylätyistä taloista myytäväksi muualle he samalla levittivät säteilysaastetta.

Ensimmäisellä matkallani asuin lastenkodissa, jonka lapsista melkein kaikki olivat sairastaneet kilpirauhassyöpää. Radioaktiivinen säteily nimittäin helposti aiheuttaa sitä lapsille. Minua järkyttivät lasten kauloilla näkyvät punaiset arvet.

Illalla kun harjasin hampaat lastenkodin kalseassa kylpyhuoneessa, syljin jostakin syystä myös vähän verta ja pelästyin taas. Olinko sittenkin sairastunut säteilystä? Tämä oli tietysti täysin epätodellista, mutta koin sen hyvänä muistutuksena siitä, miten ihminen reagoi tuntemattomaan ja näkymättömään vaaraan.

Siihen aikaan pelko johti moniin sosiaalisiin hankaluuksiin Valko-Venäjän kaakkoisosissa. Tiedossa oli, että vakavin säteilysaaste oli osunut juuri sinne ja siksi moni pelkäsi jopa matkustamista sinne. Oli vaikeata täyttää lääkäri- ja opettajapaikkoja ja nuorten oli vaikeata löytää kumppania. Monet mahdolliset tulevat puolisot pelkäsivät esimerkiksi, etteivät alueella asuneet voineet saada terveitä lapsia.

Lähimmän suurkaupungin Gomelin sairaalan lastenlääkäri totesi, ettei täysin terveitä lapsia syntynytkään. Hirveintä oli, ettei sairaalassa ollut riittävästi lääkkeitä eikä edes aina nukutuslääkkeitä leikkauksia varten. Moni lapsipotilas jäi siksi ilman hoitoa.

Olen käynyt suljetulla alueella myös noin kymmenen vuotta sitten, silloin siellä asui melko paljon ihmisiä kielloista huolimatta. Erityisesti muistan kaksi vanhempaa naista, joilla selvästi oli alkoholiongelmia.

Kaikesta huolimatta naiset olivat elämäniloisia, ja tapasin heidät, kun he olivat tulossa kotiin sienimetsästä. Heillä oli korit täynnä kauniita tatteja. Kysyin tiesivätkö, että juuri sienissä saattaa olla paljon radioaktiivisuutta.

– Kyllä vaan, meille sanotaan, että ovat vaarallisia, mutta me pesemme ne hyvin ennen syömistä!