1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. ilmiöt

Linja-autossa on todellakin ollut tunnelmaa: Vasikat ja ministerit samassa kyydissä, poliisi poisti liiat matkustajat jopa katolta

Linja-autoilla liikuttiin Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla todella paljon, kun henkilöautoja ei vielä ollut. 30 vuotta kuljettajana toiminut Väinö Aronen on nähnyt ja kokenut monenlaista linja-autoilun hulluina vuosina, jolloin poliisitkin joutuivat rajoittamaan matkustajien määrää.

ilmiöt
Yksi vasikkakolmosista lähikuvassa sinisessä hihnassaan.
Minna Heikura / Yle

92-vuotias Väinö Aronen on nähnyt aitiopaikalta suomalaista elämänmenoa kylissä, kauppaloissa ja kaupungeissa. 30 vuoden ajan hän ajoi linja-autoa Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla sekä Keski-Suomessa. Hän aloitti kuljettajana vuonna 1948 ja on laskenut kilometrejä kertyneen yli 4 miljoonaa.

Ihmiset tulivat vuosien varrella tutuiksi.

– Linja-autolla kuljettiin silloin paljon. Useasti niin paljon, että kaupungista lähdettäessä poliisit olivat matkahuollossa ja estivät, etteivät autot tulisi liian täyteen.

Viimeiset sisään pyrkijät kiikkuivat yleensä ovessa, menivät takatelineille tai jopa kiipesivät katolle.

– Kaikki halusivat kotiin linja-autolla, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut. Poliisi joutui ottamaan heidät pois kyydistä, Aronen muistelee.

Pienissä pitäjissä oli vain pieniä kauppoja, minkä vuoksi ihmisten piti päästä ostoksille suurempiin keskuksiin. Jos halusi jotain erikoisempaa vaatteista ompelukoneneuloihin, ne piti hankkia kaupungista. Kaikki eivät lähteneet aina itse, ja kuljettajan oli taukotunteinaan käytäväostamassa tarvikkeita kyläläisille.

Väinö Arosella on paljon hauskoja tarinoita linja-autoilusta menneiltä vuosikymmeniltä.
Väinö Arosella on paljon hauskoja tarinoita linja-autoilusta menneiltä vuosikymmeniltä.Antti Kettumäki / Yle

– 3–4 tuntia piti kiertää ja hankkia kaikenlaista tavaraa esimerkiksi apteekista. Iltaisin kyläläiset huutelivat, että tuo sitä ja sitä. Monet ihmettelivät, kuinka voin muistaa kaiken. Kyllä siihen ajan myötä harjaantui.

– En koskaan laittanut mitään paperille ylös. Jos tuhannesta asiasta yksi unohtui, niin se oli paljon.

Iso vasikka ei sopinut kyytiin

Väinö Aronen muistaa paljon erilaisia tarinoita vuosikymmenten takaa. Eläinten kuljettaminen on jäänyt erityisesti mieleen.

Pieniä makkaratehtaita oli melkein joka kylällä. Ihmiset kuljettivat pieniä vasikoita teurastamolle linja-autossa. Ne oli laitettu vain hamppusäkkeihin jalat sidottuina, ja niitä kuljetettiin auton takaosassa.

– Yhtenä iltana eräs isäntä huikkasi, otanko aamulla vasikan kyytiin. Lupasin, mutta auto olikin ihan täynnä ihmisiä, kun hän aamulla talutti vasikkaa narussa. En kehdannut suoraan sanoa, että eihän noin isoa vasikkaa voi linja-autoon ottaa. Oli keksittävä nopeasti joku selitys.

– Minun tyylini on aina ollut se, etten loukkaa ketään. Kerroin hänelle, että olinkin luvannut ottaa seuraavalta kylältä puimakoneen autoon, minkä vuoksi vasikka ei nyt sovikaan kyytiin. Ihmisiä nauratti, että kyllä kuljettaja keksi selityksen, kun vasikka oli jo liian iso linja-autoon.

Arosen kyydissä on ollut matkustajien ja vasikoiden lisäksi kansanedustajia ja ministereitä. Myös viljaa on kuljetettu paljon myllyille.

– Mietin alussa, onko minusta nuorena miehenä kuljettajaksi. Tuumasin yhden illan, että tämä onnistuu vain yhdellä tavalla: minä kohtelen kaikkia tasapuolisesti. En ole koskaan teititellyt ketään, vaan sinutellut kaikkia.

– Minunkin kyydissä on ollut paljon virkamiehiä, ministereitä ja kansanedustajia. Kenenkään matkustajan kanssa en joutunut vihamieheksi naurahtaa Aronen.

Hurjat työpäivät, hurjat tiet, hurjat pakkaset

Työuransa alussa Aronen joutui tekemään todella pitkiä työvuoroja. Käytännössä kotona ehti käydä vain nukkumassa, koska aluksi ei ollut säädettynä työaikalakia.

Hänen pisin reittinsä oli 185 kilometriä Kivijärveltä Seinäjoelle, ja se ajettiin joka arkipäivä.

– Lähtö oli aamulla klo 4.40, ja päivän päätteeksi olin kotona Perhon Möttösessä klo 20.20. Esimerkiksi Seinäjoella odotustunneista ei maksettu palkkaa, vaikka ihmisille piti hankkia tavaroita. Palkka maksettiin vain ajoajasta.

Pitkää työpäivää tehtiin huonokuntoisilla teillä.

– Huonoilla teillä autoja särkyi ja varaosiakin oli vaikea saada. Aina pyrittiin auto kuitenkin korjaamaan yön aikana, että päästään aamulla lähtemään.

Myös pakkanen toi omat haasteensa. Auto pidettiin ulkona talvella 30 asteen pakkasessa, ja ne piti laittaa aamulla jo tuntia aiemmin käyntiin.

– Öljyt olivat huonolaatuisia, ja niitä yritettiin lämmittää pilkelaatikolla, joista saattoi nousta 20-senttinen lieska. Ihmeteltiin aina ettei autoja kovinkaan monta palanut. Pakko oli kuitenkin aina lämmittää auton pohja, eihän se olisi muuten käyntiin lähtenyt. Puuhellalla piti usein kuumentaa tulpat ja nopeasti laittaa ne takaisin kuumina, että saatiin auto käyntiin ja päästiin matkaan, muistelee Väinö Aronen.

Lue seuraavaksi