Kasvokkain: Professori neuvoo perheitä välillä vain olemaan – aina ei tarvitse liikkua ja mennä

Uusia lasten liikuntasuosituksia kritisoineen kehitys- ja kliinisen psykologian professorin Anu-Katriina Pesosen mukaan pikkulasten hyvinvoinnin perusta ei ole kolme tuntia liikuntaa päivässä, vaan hyvät vuorovaikutussuhteet.

terveys
Anu-Katriina Pesonen
Anu-Katriina PesonenSasha Silvala / Yle

Kysymys vanhemmille: milloin viimeksi oleilit päämäärättömästi lastesi kanssa; pötköttelitte kännyköitä räpläämättä sohvalla tai jorasitte radiosta tulleen hittibiisin tahtiin keittiössä?

Jos vastausta ei heti tule mieleen tai edelliskerrasta on yli viikko, kehitys- ja kliinisen psykologian professori Anu-Katriina Pesonen suosittelee esittämään itselleen vielä yhden kysymyksen: pitääkö aina olla menossa? Riittäisikö, että välillä oltaisiin vaan?

Helsingin yliopistossa työskentelevän Pesosen mukaan näiden hassutteluksikin kutsuttujen näennäisesti turhanpäiväisten vuorovaikutustilanteiden takana piilee kauaskantoinen merkitys.

– Näitä hetkiä tarvitaan, jotta lapsi nauttii vuorovaikutuksesta ja läheisyydestä myös taaperoiän jälkeen. Pesonen sanoo.

Professori tietää, että moni työpaikan ja kodin välillä poukkoileva äiti ja isä miettii, mistä löytäisi aikaa päämäärättömään oleiluun, jos se riittää hädintuskin edes arjen pyörittämiseen ja tolkuissa pysymiseen.

– Vanhemmilla on valtavat paineet siitä, millaista on hyvä vanhemmuus. Syyllisyys kasvaa koko ajan, kun joka puolelta sataa ohjeita, miten tulee toimia.

Tällä viikolla ohjeita tuli taas lisää, kun keskusteluun nousivat uudet alle 8-vuotiaiden lasten liikuntasuositukset. Valmistella olevien suositusten mukaan pikkulasten päivään tulisi sisältyä vähintään kolme tuntia liikuntaa.

Aiemmin pienille lapsille suositeltiin kahta tuntia reipasta liikuntaa päivässä. Uusissa suosituksissa on tilaa myös rauhallisemmalle touhuamiselle, kuten kävelylle tai vaikkapa tasapainoilulle.

Liikunta vai vuorovaikutus edellä?

Itsekin liikuntatutkimusta tehnyt Pesonen sanoo, että liikuntasuositukset ovat varmasti perustellut ja vastaavat tähän aikaan, jossa lapset istuvat näyttöjen äärellä eivätkä pihaleikkien äänetkään kaiu entiseen tapaan pitkin katuja.

– Jäin päällimäisenä miettimään ajankäyttöä. On vaarallista ajatella, että vuorokausi olisi loppumaton luonnonvara. Kolme tuntia on yli viidesosa lapsen valveillaoloajasta. Lasten ajasta taistellaan ja on väärin, että liikunta olisi jonkinlainen kaikista korkein auktoriteetti.

Liikunnan merkitys hyvinvoinnin kannalta on kiistaton. Onhan reippailun todettu auttavan masennukseenkin yhtä tehokkaasti kuin lääkehoidon. Pesosen mielestä pienten lasten hyvinvoinnin lähtökohta ei kuitenkaan ole fyysinen aktiivisuus samassa määrin kuin aikuisten, joten liikuntaa ei pitäisi nostaa muiden osa-alueiden yläpuolelle.

Kaiken perustana lapsen kokonaisvaltaisessa emotionaalisessa ja kognitiivisessa kehityksessä on hyvät vuorovaikutussuhteet ja niissä kehittyvät itsesäätelyn ja ajattelun taidot.

Hyvä vuorovaikutus johtaa iloon ja ilo syntyy hyvästä vuorovaikutuksesta

Anu-Katriina Pesonen, professori

Professori muistuttaa, että vuorovaikutuksesta voi toki seurata hyvää liikuntaa, mutta liikunta itsessään saattaa olla pelkkää suorittamista, josta katoaa nopeasti ilo.

– Pitäisi miettiä, mitä kaikkea leikki-ikäinen lapsi tarvitsee voidakseen hyvin. Onko järkevää tulla liikunta vai vuorovaikutus edellä?

Pesonen myöntää, että liikunta on helppo nostaa hyvinvoinnin airueeksi, koska sitä voi mitata ajassa, sen hyödyt näkee helposti ja ihmiset kaipaavat selkeitä ohjeita.

– Lasten ajasta käydään kovaa kilpailua. Musiikki kehittää aivoja, kuvataide luovuutta, ääneenlukeminen kielillisiä valmiuksia ja niin edelleen. Miten näistä kaikista saisi koostettua järkevän paketin, jossa liikunta ei olisi siellä korotetussa asemassa, muiden yläpuolella?

Pelkkä urheiluputki voi olla kohtalokas

Länsimaissa on jyllännyt viime vuosien aikana kaikki elämän osa-alueet läpileikkaava hyvinvointibuumi. Professorin mielestä se heijastuu myös lapsiin. Siinä missä ennen arvostettiin esimerkiksi kirjojen äärellä vietettyä aikaa, nykyään liikkeessä kulutettu aika nostetaan monessa perheessä korkealle – joskus jopa muiden osa-alueiden kustannuksella.

Pesosen mielestä liikuntaan kulutettu aika voi joskus koitua jopa haitalliseksi esimerkikiksi kielellisten kykyjen ja vuorovaikutuksen kehityksen kannalta. Jos lapsi on ollut koko ikänsä intensiivisessä urheiluputkessa, vanhempien tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että harkkojen ja pelien ohella myös tunteidensäätelyyn ja kielen kehitykseen jää tarpeeksi aikaa.

Jos on panostettu voimakkaasti vain yhteen osa-alueeseen, eikä se kannakaan teini-iässä pidemmälle, nuori saattaa joutua tilanteeseen, jossa pärjääminen uudenlaisessa elämässä on hankalaa vähälle jääneiden muiden taitojen takia.

– Oppiminen on voinut jäädä toissijaiseksi ja pystyvyyden kehitys lapsenkenkiin. On isku itsetunnolle, jos kaikki on ollut yhden kortin varassa. Silloin on löydettävä uusia minäpystyvyyden alueita.

Toivota tyhjä aika tervetulleeksi

Pesonen kannustaa vanhempia tarkkailemaan omaa vuorovaikutustaan lapsiensa seurassa. Mitkä ovat niitä hetkiä, joista seuraa spontaania hauskaa? Millaiseksi tilanteet muodostuvat, jos niitä ei itse ohjaakaan johonkin totuttuun suuntaan, vaan seuraa lapsen mielenkiintoa ja pysähtyy kuuntelemaan. Hän uskoo, että jos vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta edistettäisiin yhtä vahvasti kuin liikuntaa, sillä olisi kansanterveydellisesti tuottoisat seuraukset.

Mutta jotta tällaista aidosti vastavuoroista vuorovaikutusta voisi syntyä, tarvitaan yleensä tyhjää tilaa ja aikaa. Ongelmana on usein se, että monet suoritusyhteiskunnan kiireisen tahdin omaksuneet aikuiset eivät siedä ajan tyhjäkäyntiä. On helpompi kuskata jälkikasvu treeneihin kuin oleilla ja malttaa odottaa, mitä siitä seuraa. Siitä ei välttämättä tarvitse seurata yhtään mitään.

– Pitää muuttaa omaa ajattelutapaansa. Ei ahdistua oleilusta, vaan ajatella että se on hyvä ja mukava tapa viettää aikaa. Kun lapsi huomaa, että aikuinen nauttii, lapsikin nauttii ja siitä seuraa hyviä asioita, Pesonen sanoo.

– Hyvä vastavuoroinen vuorovaikutus johtaa iloon ja ilo syntyy vastavuoroisesta vuorovaikutuksesta. Se on taito, jota voi kehittää, mutta se ei ole mikään suoritus.