Cannesissa palkittu Aki Kaurismäki: Kuva puhuu ja tarinat ovat niin yksinkertaisia, että kiinalainen mökin mummokin ne ymmärtää

Torstaina Cannesin elokuvajuhlilla elämäntyöstä palkittu elokuvaohjaaja, akateemikko Aki Kaurismäki on viettänyt viikonloppunsa Ranskan sijasta Karkkilassa. Kaurismäki kertoo Yle Uutisille antamassaan haastattelussa työstävänsä uuden elokuvansa käsikirjoitusta Suomessa. Se kertoo ohjaajan edellisen elokuvan Le Havren tapaan siirtolaisuudesta.

elokuvat
Aki Kaurismäki.
Aki Kaurismäki.Suvi Vesalainen / Yle

Ranskan Cannesissa on käynnissä vuotuinen elokuvan suurtapahtuma, Cannesin elokuvajuhlat. Torstaina elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki palkittiin juhlilla Ranskan elokuvaohjaajien liiton Kultainen vaunu -elämäntyöpalkinnolla.

Samaan aikaan silminnähden hyväntuulinen Kaurismäki viihtyi kotikulmillaan Karkkilassa. Hän oli ohjaajavieraana paikallisen elokuvakerho Kino Iglun kevään viimeisessä näytöksessä.

Näytös pidettiin lauantaina paikkakunnan keskustassa, kahdeksankymmentälukulaisessa Karkkila-salissa.

Aki Kaurismäki.
Aki KaurismäkiOtto Rissanen

Kaurismäki esitteli vuonna 1994 tekemänsä elokuvan Pidä huivista kiinni, Tatjana, joka on pääosin kuvattu Karkkilassa. Kaurismäki vastaili myös 150-päisen yleisön kysymyksiin ja kertoili lähes show-miehen elkein muistikuviaan elokuvan tekemisestä reilun 20 vuoden takaa.

Harvoin haastatteluja antava ohjaaja ei ole pahemmin halunnut kommentoida elämäntyöpalkintoaan. Palkinnon merkittävyydestä kertoo, että sitä ei ole aiemmin jättänyt noutamatta kuin pari ohjaajaa - koska toisella oli maastapoistumiskielto ja toinen ehti kuolla ennen palkinnon myöntämistä. Kaurismäki kertoo itse, ettei hänen juuri nyt pitäisi olla Cannesissa eikä edes Karkkilassa.

– Minun pitäisi olla Grönlannissa parhaillaan. Minun piti lähteä sinne keskiviikko-aamuna pari vuotta suunnitellulle vaellukselle, mutta tiistai-iltana matkanjohtaja, kanadalainen ystäväni, katkaisi molemmat jalkansa moottoripyöräkolarissa ja se siirtyy varmasti vuoden päähän koko matka. Minä kerroin näille Cannesin ihmisille, ohjaajaliitolle, että ottakaa joku joka pääsee paikalle.

Kaurismäki sai itse tietää ohjaajaliiton palkinnosta helmi-maaliskuun taitteessa.

– Onhan se hienoa, että palkinto tulee kollegoilta. Mikäs siinä. En minä nyt tähän ikään enää koe mitään järkytyksiä mihinkään suuntaan. Hieno homma.

Nuorena miehenä, kun ahmitte ranskalaisten Godardin ja Truffaut’n elokuvia, tuliko silloin mieleenkään, että voisitte itse tulla samalla tasolla palkituksi?

– Ei tullut, Kaurismäki naurahtaa.

– Siihen on vaadittu 35 vuotta jääräpäistä työtä.

Kysymykseen siitä, miten Kaurismäki on onnistunut pääsemään ranskalaisen elokuvamaailman suosioon hän vastaa:

– Varmaan siten, että en ole ottanut heitä lainkaan huomioon. Enkä ketään muutakaan. Olen lähtenyt siitä, että teen sellaista mitä tulee ja eiköhän suomalaiset ymmärrä sen jos ovat ymmärtääkseen. Mitä muuhun maailmaan tulee, niin kansallinen on kansainvälistä. Jos yrittää tehdä kansainvälistä elokuvaa, on ihan turha kuvitella, että se menee missään läpi.

Karkkilan katukuvaa.
Karkkilan kylänraittia.Suvi Vesalainen / Yle

Aki Kaurismäki on itseoppinut elokuvaohjaaja. Hän aloitti uransa yhdessä veljensä, elokuvaohjaaja Mika Kaurismäen kanssa 1980-luvun alussa. Kaurismäki on tehnyt lähes parikymmentä pitkää fiktioelokuvaa sekä lyhytelokuvaa ja musiikkiaiheisia dokumenttielokuvia. Hän on yksi tunnetuimpia suomalaistaiteilijoita maailmalla. Kaurismäen elokuvat ovat vuosien varrella olleet erityisen suosittuja Saksassa ja Ranskassa.

– Minä olen tehnyt niin yksinkertaista kamaa, ne on niin universaaleja tarinoita, että niitä pitäisi kiinalaisen mökin mummon ymmärtää ilman käännöstä. Se on ollut se taktiikka, että kuva puhuu. Ei maailmalle niin mennä, että yritetään tehdä kansainvälisiä elokuvia. Parempi keino on kuvata sitä maailmaa missä elää.

Jos Suomessa on tehty kymmenen vuotta 30 elokuvaa vuodessa, niin kyllä niitä helmiä on kiusallisen vähän.

Suomalaisen elokuvan nykytilassa ohjaaja näkee valopilkkuja siellä ja täällä, mutta:

– Täytyy sanoa suoraan. Jos Suomessa on tehty kymmenen vuotta 30 elokuvaa vuodessa, niin kyllä niitä helmiä on kiusallisen vähän. Mahtaako johtua siitä, että digitaalisessa tekniikassa ei tarvitse ajatella kuvatessaan.

Le Havressa, jo viisi vuotta sitten, Kaurismäki tarttui Euroopan ajankohtaiseen pakolaisteemaan. Lähtökohtana oli Ranskan Calais’n pakolaisleiri. Seuraava elokuva jatkaa pakolaisteemaa, mutta se kuvataan kokonaan Helsingissä. Kaurismäki lupaa, että tulevassa työssä on paljon kaurismäkeläisyyksiä.

– Vedän siinä useamman tyylini yhteen. Siitä tulee jonkinnäköinen soppa, koska yhdistän _Tatjana-Calamari Union _–tyyliä vähän vakavampaan, enkä kyllä yhtään tiedä miltä se tulee näyttämään. Aina se on kauhistuttavaa, koska siinä pitää luoda maailma, keksiä maailma, joka näyttää katsojalle uskottavalta. Se ei ole niin helppoa, kuin luulisi.

Kaurismäen mukaan elokuvan käsikirjoitus on jo olemassa, mutta sitä pitää päivittää elokuun alussa alkaviin kuvauksiin. Pakolaisteema kun elää koko ajan.

– Kun katselin kuohuntaa Suomessa ja varsinkin äärimielipiteiden virtaa, tuli vaan mieleen, että minkälainen suomalainen elokuvantekijä minä olen, jos minä en tuota kommentoi fiktion muodossa.

1980-luvulla ison osan töistään tehnyt elokuvaohjaaja näkee uransa alkuajat itsekin jo aika nostalgisina, jopa epätodellisina. Noihin aikoihin verrattuna Kaurismäki ei kuitenkaan koe nyky-Suomen tilannetta kovin huonona, vaikka tarkasteleekin asiaa osan vuodesta ulkomailta käsin.

– Jos nyt unohdetaan hallituksen hysteeriset koulutusleikkaukset ja yksityistämispuuhat, niin eihän tässä Suomessa sinänsä mitään muuta vikaa ole kuin tolkuton työttömyys, jolle ei näytetä haluavan mitään tehdäkään.

Joki.
Karjaanjoki virtaa Karkkilassa.Suvi Vesalainen / Yle