Kun koulukiusaaminen voisi tappaa – Maija oli mahdollinen koulusurmaaja

Maija on 45-vuotias nainen. Hän joutui nuorena kiusatuksi ja hautoi vuosia ajatusta kiusaajiensa tappamisesta. Nykyään hän osaa hiljentää äänet päänsä sisällä, mutta ei usko, että ne katoavat koskaan. Maija haluaa kertoa tarinansa, jotta kiusatut nuoret saisivat apua.

kiusaaminen
Luokkakuva - kiusaamienn - koulu

Tuosta nakutan ne yksi kerrallaan. Stiletillä. Ehtisinkö jopa kymmenkunta? Maija oli laskenut.

Pojat seisoivat yleensä ringissä portaiden yläpäässä. Se oli Maijan mielestä hyvä paikka hyökätä, koska rappusista pääsisi ulos karkuun.

Kukaan ei tiennyt, että Maijalla oli stiletti taskussa. Yllätys olisi melkoinen. Tilanteessa syntyisi kaaos ja hämmennys, eikä kukaan ehtisi pysäyttää häntä.

Maija oli kuunnellut W.A.S.P.-yhtyeen Tormentor-kappaletta, jossa lauletaan kiusaamisesta ja tappamisesta. Toinen hyvä taistelukappale oli Kissin I’ve Had Enough, joka oli myös ilmestynyt edellissyksynä.

Hän oli lainannut kirjastosta lääkärikirjoja ja yrittänyt tutkia, mihin iskeä. Maija oli 15-vuotias, peruskoulun viimeisellä luokalla.

Suunnitelma oli kypsynyt yläasteen mittaan. Jo ala-aste oli ollut Maijan mielestä yhtä pilkkaamista, mutta yläasteella kiusaaminen oli käynyt rajummaksi. Hänen ajatuksensa kiersivät kehää: kukaan ei piitannut, kaikki näkivät vikaa vain hänessä. Hän kääntyi kaikkia vastaan.

“Nyt pitää alkaa miettiä muita ratkaisuja, tosissaan kehittelemään jotain”, hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa koukeroisella kaunolla muutamaa kuukautta aiemmin.

“Puukolla saisi pahaa jälkeä, mutta saisiko tarpeeksi pahaa?”

Puukolla saisi pahaa jälkeä, mutta saisiko tarpeeksi pahaa?

Hän ei koskaan tehnyt sitä.

Suomen ensimmäiseen koulusurmaan, Raumanmeren ampumisiin vuonna 1989, oli vielä kolme vuotta. Esikuvia ei ollut, liiemmin maailmallakaan.

Onneksi, Maija sanoo nyt. Jos olisi ollut, ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi tajunnut aseiden päälle.

Elettiin 1980-luvun puoliväliä pienellä tehdaspaikkakunnalla. Kylillä ei ollut kuultu netistä, ei tietokonepeleistä, edes tietokoneista. Elokuvat olivat lähinnä Bondeja, Maija muistelee.

Kiusaamisestakaan ei oikein puhuttu. Siihen asti käytettiin termiä koulurauhan häiriö.

nukke

Raumanmeren yläasteen kuolintapaukset käynnistivät keskustelun koulukiusaamisesta. Kaksi koulutoveriaan ampunut kahdeksasluokkalainen poika kertoi kuulusteluissa tammikuussa 1989:

“Se että päädyin siihen mitä olen tehnyt, johtuu siitä, että x, jonka kanssa olen käynyt koulua yli seitsemän vuotta, on kahta ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta kiusannut minua.”

Poliisi tai luokkatoverit, yhtä lukuun ottamatta, eivät pystyneet vahvistamaan tietoa kiusaamisesta.

Toisin kuin myöhemmät 2000-luvun koulumurhaajat, Raumanmeren ampuja ei surmannut itseään. Niin ei Maijakaan aikonut tehdä.

Maija haluaa avautua joukkotuhoajatuksistaan, koska hän on nähnyt tositarinaan perustuvan elokuvan Valkoinen raivo. Tuntui, kuin hän olisi katsonut kuvausta omasta elämästään. Dokumentti kertoo potentiaalisesta koulusurmaajasta, Laurista, joka ei toteuttanut aiettaan.

Lauri uskoo, että lapsuuden trauma yhdistettynä koulukiusaamiseen johtaa piilotettuun vihaan, joka voi saada aikaan ääritekoja. Hän on aggression tutkija ja luonut käsitteen valkoinen raivosta mustan impulsiivisen raivon vastakohtana.

Maija sanoo, että hän on naispuolinen Lauri.

Maijan lapsuuden trauma oli huostaanotto. Hänet otettiin huostaan 3-vuotiaana alkoholistivanhemmilta. Täti, toinen isän siskoista, adoptoi hänet.

Maija kertoo olleensa poikatyttö, joka kiipeili ennemmin puissa kuin leikki nukeilla. Hänen näkökenttänsä oli ollut syntymästä asti suppea – ehkä äidin juomisen takia – ja Maija vaikutti toisinaan kömpelöltä.

– Mutta en koskaan kuullut ulkonäöstäni. Tiedän monta syytä, miksi minua olisi voitu kiusata, mutta ei kiusattu. Esimerkiksi se, että asuin kahden naimattoman naisen kanssa. En vieläkään tajua, miksi juuri minut valittiin silmätikuksi.

Eniten hän syyttää ala-asteen opettajaa, joka Maijan mukaan näytti vihreää valoa kiusaajille.

– En ollut hänelle mitään, en osannut mitään. Hän luki numeroni ääneen, epäili Cooperin testin juoksukierroksiani ääneen, Maija kuvaa tuntemuksiaan 10-vuotiaana.

Tytöt Maija sai hiljaisiksi sanomalla takaisin. Mutta kun pojat tulivat porukalla päälle, vähäisetkin tyttökaverit juoksivat karkuun.

– Sitä alkoi pitää normaalina. Sain käytösmallin, että on normaalia olla tappelussa poikien kanssa. Pojat ovat poikia.

Hän myöntää, että osaa olla suustaan paha – tai hyvä – mutta on sitä mieltä, että hänellä oli siihen oikeus. Hän ei ollut tyyppiä, joka kääntää toisenkin posken.

– Opettajan mielestä ärsytin poikia. Niin varmaan ärsytin, olemassaolollani, Maija sanoo.

kirosanat

Murrosikä oli vaikea. Maijan kiinnostus koulunkäyntiin oli lopahtanut, mikä johti lukuisiin vierailuihin opettajanhuoneessa.

Helvetti, paska, kusipää, Maija kirjoitti vihkoonsa tussilla ja joutui jälki-istuntoon. Muille ei hänen silmissään koitunut seuraamuksia.

Maijan mielestä opettajat näkivät taatusti, kun häntä muksittiin tunnilla ohi mennessä. Tai tökättiin neulalla selkään. Lukittiin luokan ovi, yksi istui päälle ja muut potkivat, hän kertoo.

Kotimatkalla piti valita pienimmän riesan tie. Jos kuljet pihan poikki, maksat tai hakataan, Maija kuvaa uhkailua.

Lumipesu kuulostaa hänen mukaansa harmittomalta, mutta jos niitä tulee kymmeniä, mieli turtuu.

Päiväkirjaan kertyi uusia merkintöjä.

“Tänään taas normipäivä. X ja x heittivät rinteestä alas ja antoivat lumipesun. Niskassa kipunoi. Mitähän jos ne tietäisivät mitä minulla on taskussa?”

Maija sanoo, että tuhoisinta oli liukua kivun taakse. Pojat yrittivät saada hänet itkemään, mutta hän puri hammasta. Boys Don’t Cry, kuten the Cure lauloi noina vuosina.

– Itkeminen oli heikkoutta. Kovetin itseni, Maija kertoo.

Vielä nykyäänkin hammaslääkärit ihmettelevät, kun hän ei halua puudutusta.

Ensimmäinen mediassa noteerattu koulupuukotus tapahtui samoihin aikoihin, kun Maija täytti päiväkirjaa. Joulukuussa 1984 Maijaa vuotta vanhempi poika surmasi opettajansa, jonka kanssa hänellä oli tulehtuneet välit.

Maija oli jo pyytänyt adoptioäitiään ostamaan linkkuveitsen. Eihän sitä ikinä tiedä, hän vastasi äidin ihmettelyyn. Stiletin osti isä. Maija arvelee keksineensä stiletin amerikkalaiskirjasta Juokse poika juokse, joka vilisee puukkoja.

Hän selitti itselleen, että tarvitsi jotain, jolla puolustautua. Osalla luokan pojistakin oli puukot repussa.

luokkakuva2

Hänen äitinsä oli opettaja, jo eläkkeellä. Maijan mukaan äiti koki, että hänen oli asemansa vuoksi vaikea puuttua konfliktitilanteisiin.

– Tottakai äitini välitti, mutta ei hänellä ollut keinoja. Myöhemmin hän syytti, miksi en kertonut kaikkea. Enkä kertonutkaan.

Lähin psykologi oli kaupungissa. Sinne Maija lähetettiin pahimman oireilun aikoihin äitinsä kanssa, mutta tämä oli Maijan mielestä kiinnostunut vain hänen kotioloistaan ja ihastuksistaan.

Isälleen Maija lipsautti jotain, mutta sotaveteraani-isän ohje oli, että hakkaa takaisin. Isä kävi katsomassa Maijaa pari kertaa vuodessa, kun oli selvin päin.

Ratkaisevimpana Maija pitää yhtä kertaa, kun äiti uskoi kiusaajan isää eikä häntä. Maija päätteli, että aikuista uskotaan aina ja piti suunsa kiinni. Jos ei ollut verta, ei ollut todisteita. Tukan repimisestä ei jäänyt jälkiä.

Maijan ajatukset kiersivät kehää: kukaan ei piitannut.

Pahimmasta kerrasta Maijalla on muistona pieni polttomerkki, mutta siitä hän ei halua puhua.

Edelleen entiset opettajat näkevät asiat eri tavoin. He eivät tunnista Maijan kokemusten rankkuutta. On totta, etteivät opettajan silmät näe kaikkea, Maija sanoo. Suuri osa kiusaamisesta tapahtuu koulun ulkopuolella.

Yksi ikätoveri tunnustaa pelänneensä, kun pojat jahtasivat Maijaa. Mutta monen muun mielestä Maijakin oli hankala.

Tutkijoiden puheessa koulupuukotukset ovat hieman eri asia kuin koulusurmat. Koulusurmaa pidetään symbolisena tekona, jossa tapetaan summittaisesti eikä kosteta tietyille.

Maijan harkitsema teko oli kouluväkivallan äärimmäinen muoto, pohtii tutkija Tomi Kiilakoski. Naiset ovat koulusurmien tekijöinä harvinaisia, mutta eivät ainutlaatuisia. Ensimmäinen tapaus tiedetään 1970-luvulta Yhdysvalloista.

Maijan suunnitelmaan ei liittynyt myöskään julkisuushakuisuutta, mediamanifestia, joka on olennainen osa kouluampumisia.

Puukotustapaukset eivät ole olleet Suomen kouluissa vieraita. (siirryt toiseen palveluun) Yleensä uhreja on ollut yksi eikä tekijä ole vahingoittanut itseään. Joissakin tapauksissa syyllinen on kertonut motiivikseen koulukiusaamisen.

Tutkija Tomi Kiilakoski huomauttaa, että hän ei haluaisi puhua koulukiusaamisesta vaan kouluväkivallasta, jos kyseessä on silkka pahoinpitely. Hän on tutkinut paitsi koulusurmia myös laajasti koulumaailmaa ja nuorten osallisuutta.

Tähän asti laajimman kansainvälisen tutkimuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan koulukiusaamista on kokenut vähän yli puolet kouluampujista. Saksalaispsykologit havaitsivat yllätyksekseen, että ampujilla on ollut lähes yhtä usein konflikteja opettajien kuin oppilaiden kanssa.

– Eli on koettu, että aikuiset, joiden pitäisi suojella, eivät ole onnistuneet tehtävässään, Kiilakoski toteaa.

Hän korostaa, että olennaista on tekijän oma kokemus asiasta.

– Kokemus on tosi kokijalleen, vaikka kaikki eivät jakaisi sitä kokemusta, nuorisotutkija kiteyttää.

Tuhoisinta oli liukua kivun taakse. Pojat yrittivät saada Maijan itkemään, mutta hän ei itkenyt.

Yläasteiässä kaikki pettymykset ovat valtavan kokoisia, mikä on aikuisena helppo unohtaa.

Sekä Suomessa että maailmalla koulusurmat ovat tapahtuneet pienillä paikkakunnilla. Selitykseksi on sanottu, että tiiviissä yhteisöissä ulkopuolisuuden seuraukset voivat olla kaksin verroin kauheammat.

Maija avautui puukotushaaveestaan ainakin yhdelle kaverilleen. Tämä kertoo, että oli kauhuissaan, mutta ei ottanut haavetta tosissaan.

Maijaa houkutti ajatus vallasta. Kaikki tiesivät, että hänellä oli temperamenttia, mutta kukaan ei kuvitellut, että hän pystyisi sellaiseen.

– Olisin aloittanut luokan pahimmasta ja katsonut monta kerkeän, Maija toteaa.

Lopulta hän ei tehnyt sitä. Puukkokosto sai toisen muodon. Luokkiin oli tullut uudet liitutaulut, ja hetken mielijohteesta Maija viilteli ne rikki. Kun reput tutkittiin, poikien puukot löydettiin. Pojat saivat rangaistuksen.

Suurin joukkomurhan estänyt syy oli äiti. Maija ei halunnut jättää äidille niin raskasta taakkaa.

Pienestä se oli kiinni, hän pohtii jälkikäteen. Suurin joukkomurhan estänyt syy oli äiti. Maija ei halunnut jättää äidille niin raskasta taakkaa. Äiti oli kärsinyt jo paljon, kun hän oli joutunut koulussa hankaluuksiin.

– Jätin monta muutakin asiaa tekemättä, kun ajattelin, että minä kestäisin ne, mutta äiti ei. Itselläni en kokenut olevan mitään menetettävää, Maija sanoo.

keskisormi

Viikko Raumanmeren jälkeen Maija purki jälleen ajatuksiaan paperille: “Minä olisin voinut olla tuo poika. Traaginen tapaus mutta täysin ymmärrettävä. Kukaan ei kestä määräänsä enempää.”

Suomea hätkähdyttäneen ensimmäisen kouluampumisen aikaan hän oli jo melkein parikymppinen, lähtenyt kotipaikkakunnaltaan ja aloittanut uuden elämän.

Rauman poliisilaitoksella pöytäkirjaan merkittiin Maijaa neljä vuotta nuoremman ampujan sanat: “Ymmärrän tekoni, minkä yhteydessä olen eliminoinut kaksi ikävää tyyppiä. Kolmatta ikävää tyyppiä en onnistunut eliminoimaan.”

Maija on tutustunut koulukiusattujen foorumilla kaltaisiinsa ihmisiin.

Maija uskoo, ettei hän ole ollut ainoa. Hän on tutustunut netissä, koulukiusattujen foorumilla, ja elävässä elämässä kaltaisiinsa ihmisiin. Harva tosin on vienyt suunnitelman yhtä pitkälle kuin hän.

Teoria valkoisesta raivosta ei ole tieteellinen, mutta tutkija Tomi Kiilakosken mukaan äärimmäisen kiinnostava.

– Se on sanallistus, mitä ihmisen päässä tapahtuu, jotta voi ylittää normaalit moraalin rajat. Mikä on se työntövoima, joka saa viemään fantasioita pidemmälle, Kiilakoski sanoo.

Tutkijan mukaan on helppo ajatella, että joukkosurmaajat ovat mielenterveysongelmaisia, läpeensä pahoja poikkeusyksilöitä. Mutta tämä on kehäpäätelmä: alkusyy päätellään lopputuloksesta. On paljon kiusallisempaa ajatella, että he voivat olla tavallisia tyyppejä, jotka voivat tehdä epätodellisia tekoja.

On kiusallista ajatella, että joukkomurhaajat voivat olla tavallisia tyyppejä, jotka voivat tehdä epätodellisia tekoja.

– Tällainen tarina kertoo radikaalista osattomuudesta, joka olisi usein ehkäistävissä. Jos huomio kiinnittyy vain tekijään ja häntä rangaistaan tai hoidetaan, ei päästä pitkälle, tutkija Kiilakoski korostaa.

Maijan mielestä ei oteta tarpeeksi kantaa, mistä teot juontavat. Syyllistetään tekijöitä ja ollaan kauhuissaan, hän selittää.

– Jopa koulua syyllistetään liikaa. Tottakai opettajan pitää puuttua, mutta malli kaikkeen lähtee kotoa. Kukaan lapsi ei valmiiksi syrji toisia.

– Se, kiusataanko, on kiinni meistä kaikista. Ihmisen pitää saada olla mikä hän on, oli hän minkälainen tahansa.

revitty_luokkakuva

Maija näyttää keneltä tahansa keski-ikäiseltä naiselta. Hän istuu tuulitakissaan meren rannalla ja kertoo keinoista, joilla vaimentaa valkoista raivoaan.

– Tulen tänne joskus seisomaan, kun on oikein kova tuuli. Pari kertaa on tultu kysymään, etten vain tee itselleni mitään. Tarvittaessa menen metsään huutamaan, hän sanoo.

Välillä hän kirjoittaa, deletoi tekstin tai repii paperin. Luokkakuvat hän on repinyt jo aikaa sitten. Myös hevimusiikki auttaa, edelleen. Musiikin avulla on helpompi käydä läpi sitä, mitä tapahtui.

Koulun loppumisesta tulee näinä päivinä 30 vuotta. Se saa tunteet pintaan.

Muistot laukeavat joka kerta, kun Maija lukee lööpin kiusaamisesta tai näkee arkoja koulumatkalaisia. Usein hän menee kysymään, onko joku kiusannut.

Osa entisistä kiusaajista on hänen mukaansa pyytänyt anteeksi, osa ei. Mutta Maija tietää kärsivänsä vääryyden tunteesta loppuelämänsä. Hän on heti piikit pystyssä, jos kokee, että on tullut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Vielä aikuisena kosto on pyörinyt mielessä, mutta äänet ovat varsin vaimentuneita. Mitä se hyödyttäisi? Ei tekoja saa tekemättömiksi.

Paraneminen käynnistyi vasta, kun Maija tapasi miehen, ”sellaisen jota hän sieti”. Häiden jälkeen mies sairastui vakavasti ja kuoli. Maija romahti ja raahautui psykiatriselle hoitajalle.

– Sanoin, että tapan itseni tai jonkun muun. En ollut aiemmin sanonut sitä ääneen.

Hän kävi terapiassa ja sai siitä apua. Jatkohoito epäonnistui, koska uusi psykiatri keskittyi Maijan mielestä liikaa lapsuuteen eikä kiusaamiseen. Hän keskeytti sen.

Maija ei kanna kaunaa järjestelmälle, koska on saanut avun, kun on sitä kaivannut. Aika näyttää, pitääkö hänen vielä hakeutua terapiaan.

– Onneksi on pappi ja pari ystävää, joille tiedän voivani soittaa, jos tiukka paikka tulee, hän toteaa.

Maija haluaa puhua menneisyydestään avoimesti, koska ei ole mielestään tehnyt mitään väärää.

On ajatellut, mutta ei ole tehnyt.

Henkilön nimi on muutettu.

Valkoinen raivo esitetään TV1:ssä 23.5. klo 21.30. Dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa 22.6. asti.

Yle käsittelee alkavalla viikolla laajasti nuorten mielenterveyttä.

Nuorten mielenterveyskampanja #sekasin Ylellä

Koulusurmia on pystytty estämään

Raumanmeren koulusurmat 1989 Ylen arkistossa