Näkökulma: Terrorismi muuttaa meitä

Terrorismi voi nostaa joissakin ihmisissä tarpeen käyttää valtaa, kirjoittaa Ylen EU-erikoistoimittaja Susanna Turunen.

Susanna Turunen. Kuva: Hanne Reitala / Yle

**Muistiini on piirtynyt **vastenmielinen kokemus terrorismista. Olin jälleen työmatkalla Brysselissä, entisessä kotikaupungissani. Terrori-iskuista oli kulunut kuukauden päivät ja toivoin, että elämä olisi jo jotenkin palautunut uomiinsa.

Turvallisuus ennen kaikkea, mutta jostain syystä sotatilamainen valvonta kaduilla, julkisten rakennusten ympärillä ja metroissa ei tuonut turvan tunnetta, päinvastoin. Ajoin metrolla Maelbeekin metroaseman ohi. Asemalla maaliskuun 22. päivänä tehdyssä pommi-iskussa kuoli 20 ihmistä ja loukkaantui 130.

Juna ei pysähtynyt, mutta ilkeä tunne vatsanpohjassa pysäytti. Ensimmäistä kertaa mietin, että mitä jos nyt tapahtuisi jotain. Nyt asema on jo auki, mutta kukat kadulla muistuttavat vielä pitkään tapahtuneesta. Itse olen kulkenut aseman läpi satoja kertoja, mutta nyt ei tee enää mieli. Läheiseen EU-parlamenttiin pääsee muutakin reittiä.

Parlamentin edusta vilisee aseita, sotilaita ja poliiseja. Arki on hankalaa ja hidasta lukuisine turvatarkastuksineen ja poikkeusjärjestelyineen. Ymmärrettävää, mutta harmittavaa. Onko tämä terrorismin päätavoite?

Yhtä lailla kuin terrorismi yhdistää kansoja sitä vastaan, se voi myös tuoda esille pahimman meissä. Joissakin ihmisissä poikkeustila nostaa voimakkaan tarpeen käyttää valtaa, jopa epäoikeutetusti.

Työntäyteisen aamun jälkeen poistuin kollegan kanssa parlamentista. Olimme matkalla kahville viereiselle aukiolle, kun poliisi pysäytti. Syy oli pitkään epäselvä, kunnes tajusin, että olin heittänyt tupakan natsan maahan. Kahvilan pöydillä ei ollut tuhkakuppeja, eikä niitä ollut kadullakaan.

Belgian lain mukaan natsan pudottaminen kadulle ei ole kiellettyä, eikä laki edes tunne moista tekoa. Kadunpätkällä oli satoja natsoja, joten poliisin reaktio tuntui hieman huvittavalta, kunnes hän heristi sormeaan liian lähellä kasvojani.

Poliisin ilme ja ääni olivat kireät, eikä auttanut muu kuin antaa henkilöpaperit tarkastettavaksi. Olinko mahdollinen terroristiepäilty?

Hetken jo harkitsin avun pyytämistä miehen poliisikollegoilta, mutta päädyin pyytämään törkeää tekoani anteeksi. Hymy ei kuitenkaan auttanut.

Lieneekö poliisilla ollut takanaan liikaa ylityötunteja vai liian monet haukut Belgian viranomaisten lepsuilusta terrorismin vastaisessa työssä, mutta joka tapauksessa tällä viranomaisella meni niin sanotusti kuppi nurin tyhjästä.

Hymy ja ystävällisyys eivät ole auttaneet EU-rakennusten turvatarkastuksissakaan eivätkä Brysselin lentokentällä. Tympeä tai välinpitämätön katse neuvoa kysyessä on masentava, mutta ehkä kuitenkin ymmärrettävä. Monen matkustajan käytös lentokentän iäisyysjonoissa on ollut itsekästä, jopa törkeää: minä ensin ja sitten muut.

Onko terrorismi siis muuttanut meitä? Uskon, että jokainen isku muuttaa meitä hiukan, mutta toivon, että negatiiviset reaktiot ja ylilyönnit ovat ohimenevä ja inhimillinen reaktio.

Kirjoittaja on Ylen EU-erikoistoimittaja