Mie mittään mistään ymmärrä – politiikan kieli puskee kansalaisen katsomoon

”Kansa” on poliitikkojen eniten suosima sana, mutta kansalaiset itse pitävät politiikkaa vaikeasti ymmärrettävänä. Politiikan kieltä puivan Kansalaistaito-kirjan tekijät sanovat, että kompastuskiviä ovat vaikeat sanat, vaikkapa kestävyysvaje. Lisäksi kansanedustajat viljelevät kelmeitä verbejä ja sairastavat substantiivitautia.

verbit
Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen
Vesa Heikkinen (vas.) ja Tapio Pajunen (oik).Marja Väänänen / Yle

Jopa seitsemän kymmenestä suomalaisesta ajattelee, että politiikka on niin monimutkaista, että kärryille pääseminen on vaikeaa. Nyt kielentutkija Vesa Heikkinen ja toimittaja Tapio Pajunen ovat selvitelleet vaikeaselkoisuuden syitä ja tutkineet poliitikkojen kieltä Kansalaistaito-kirjassaan.

– Monella on todella suuria vaikeuksia ymmärtää sitä, mitä poliitikot puhuvat. Olemme pöyhineet eduskuntakeskusteluja ja ns. poliittista jargonia. Poliitikot koettavat hallita mm. talousekonomistien, juristien, insinöörien ja vaikkapa sosiaalialan ammattilaisten kielillä. Rytäkässä pääsee unohtumaan, että pitäisi puhua niille, jotka eivät näitä puhetapoja hallitse, sanoo kielentutkija Vesa Heikkinen.

Mr. Euro Bond ja Kestävyysvaje-olio

Vaikka ”kansa” on edustajien omissa puheissa yksi politiikan suosikkisanoista, jää kansa usein hölmistyneenä kielipelien katsomoon.

Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen antavat esimerkin talouspoliittisesta hankalasti hallittavasta sanastosta: vuoden 2010 eurobondit eli e-bondit. Politiikkaa tehtiin tuolloin velkamarkkinoilla, eurovelkakirjoin ja joukkovelkakirjamarkkina-sanastolla. Kyydistä putosi kolisten.

Kotoperäinen, mutta ehkä vieläkin vaikeampi termi on kestävyysvaje. Tuttu sana kaikaa vaalitenteissä, hallitusohjelmassa ja parlamenttipuheissa.

– Kestävyysvajehan on politiikan mahtisana. Se on ekonomistien käsite, jossa aivan pienten muuttujien muutos vaikuttaa vajelaskelmaan valtavalla tavalla. Mutta silti hoetaan, että koska kestävyysvajelaskelma sanoo sitä tai tätä, meidän on pakko tehdä tällaista tai tuollaista politiikkaa, kuvaa Tapio Pajunen.

Vesa Heikkinen sanoo kestävyysvajeen saaneen jo elollisen olennon piirteitä.

– Sehän on jo sanana vaikea. Kenen kestävyydestä on puhe? Kestävyysvajeesta on tullut ”otus”. Se alkaa toimia itsekseen teksteissä ja puheissa. Touhuilee ikään kuin se olisi olio, joka tosiaan häärää politiikassa. Vaikka se on täysin ihmisen mielikuvituksen tuotetta.

Numeroilla päähän

Kestävyysvaje pakottaa ”kansaa” suostumaan joihinkin asioihin. Tukea tulee numeroista. Politiikan numerousko ja ”taloudelliset lainalaisuudet” ovat Pajusen ja Heikkisen mukaan varmin tapa tyrehdyttää kansalaiskeskustelu.

– "Määrällistämismaailmassa" kaikki tuntuu pyörivän numeroiden ympärillä. Niihin liittyy yhden totuuden oletus. Oletus, että numerot ovat oikein. Ja kun numerot näyttävät tilannekuvan, on pakko toimia tietyllä tavalla.

Kielentutkija Vesa Heikkinen huhuileekin taitavia poliitikkoja tulkeiksi. – Hyvä poliitikko kykenee selittämään. Kertoisi ihan tavallisella yleiskielellä kansalaisille, mistä oikein on kyse.

– On kansalaistaitoa, että kaikki voivat osallistua. Myös kansalaisille kuuluu se, että voisi välillä kysyä poliitikolta, että mitä oikein tarkoitat tällä kestävyysvajeella?

Huonoina aikoina poliittista keskustelua on hallinnut muutama talousviisas madonlukuineen. Kansalaistaito-kirja myös muistuttaa, että numeroilla paitsi osoitetaan asiantuntijuutta, myös hämätään, hölynpölytetään, jopa valehdellaan.

Substantiivitautia ja kelmeitä verbejä

Yksi syy, miksi poliittinen puhe eroaa muusta puheenparresta – eikä usein ymmärrettävyydessä edukseen – johtuu substantiivitaudista. Myös verbien olmimaisuus on osallisena.

– Kestävyysvaje-käsite on hyvä esimerkki asioista, joita normaalikielessä kuvataan voimakkailla ja kuvaavilla verbeillä. Nyt verbistä tehdäänkin substantiivi.

Näin sanoista ja merkityksistä ei saa otetta. – Tekemisen sijasta puhutaan tekemisen suorittamisesta. Hintojen korottaminen muuttuu hinnankorottamisen toteuttamiseksi.

Kirjan kirjoittajat sanovat myös, että politiikassa verbit ovat yleensä kelmeitä.

– Aivan varmasti retoriikan kouluttajat ohjeistavat poliitikkoja dynaamisten verbien käyttöön. Liikettä ja toimintaa. Mutta kun substantiivitauti valtaa politiikan kielen, niin verbeille käy aika ohraisesti, sanoo Tapio Pajunen.

Poikkeuksiakin on. Pääministeri Juha Sipilä on tuonut politiikkaan myös pari villiä verbiä: iteroida ja vatuloida, toinen on insinöörikieltä, toinen murretta.

Kielentutkija Vesa Heikkinen kannustaa myös muita.

– Kannatan jyrkästi sitä, että ihmiset puhuvat omaa kieltään, äidinkieltään. Eli käyttävät oman murrealueensa sanastoa. Ei politiikka nyt niin vakavaa voi olla, ettei siellä voi tuoda itseään tällä tavalla esiin.

Köyhä, vähäosainen vai jopa heikompi aines

Kun poliitikko väittää, että asioista puhutaan oikeilla nimillä, kehottavat Kansalaistaito-teoksen kirjoittajat olemaan tarkkoja.

On poliittista vallankäyttöä puhua maahanmuutosta virtana tai tulvana. Kielellistä mielivaltaa käyttää myös se, joka kutsuu työtöntä kulueräksi. Sana köyhä on poliittisesti värittynyt.

– Historiassa nimenomaan vasemmistopuolueissa on puhuttu köyhästä ja kurjasta kansasta. Tietysti tällaista sosiaalireformistista ajattelua löytyy Suomessa myös porvaripuolueilta. Nykypäivänä porvarilliset puolueet puhuvat kuitenkin köyhistä vähemmän kuin vasemmisto.

Vesa Heikkinen sanoo, että porvaripuolueiden edustajat käyttävät enemmän sanoja heikko-osainen tai syrjäytynyt.

– Ikään kuin kiertoilmauksia. Se on ideologinenkin valinta: sopiiko sitä nyt sanoa, että meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme on oikeasti köyhiä?

– Vaikeasti ymmärrettävän ylätason abstraktin puheen sijaan konkretiaa edustaa tänä päivänä lähes ainoastaan ns. pölhöpopulismi, harmittelee Tapio Pajunen. Vallan kammareissa kaikaavat nykyään entistä useammin möläyttely ja anteeksipyynnöt.

Nimenomaan köyhyys-sanaan liittyvä pölhöpopulismiesimerkki on runsaan kolmen vuoden takaa. Silloinen Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja sai jopa omiltaan siipeensä, kun käytti vähävaraisesta nimitystä ”heikompi aines”.

– Epäselvien ilmausten keskellä joillekuille on tullut kova tarve sanoa asiat hyvin jyrkästi. Myös saadakseen mediahuomiota ja näkyvyyttä. Möläyttely on ollut valitettavan yleistä viime aikoina, sanoo Heikkinen.

Yhteiskuntasopimuksen törmäys sopimusyhteiskuntaan

Vaikeita sanoja, joista viime aikoina on väännetty kättä, ovat soten lisäksi työmarkkinoiden yhteiskunta- ja kilpailukykysopimus eli hupaisan kuuloiset YKS ja KIKY sekä vaikkapa pakkolait.

Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen mukaan yhteiskuntasopimukseen liittyvä sanasotataistelu näyttää politiikan kovan ytimen. Käsitteiden väännössä oppositio ja hallitus sekä EK, yrittäjät ynnä palkansaajajärjestöt ottelevat koko tulo- ja työmarkkinapolitiikasta.

Sanoilla jaetaan valtaa ja tehdään politiikkaa.