Politiikan tutkija: Politiikan roolimallit peräisin 1700-luvulta

Suomessa naispoliitikoilta ja miespoliitikoilta edellytetään tietyllä tapaa erilaista käyttäymistä, sanovat politiikan tutkijat. Miesten liikkumavara poliittisessa julkisuustilassa vaikuttaisi tunne-elämän osalta olevan naispoliittikkoja väljempi.

politiikka
Alexander Stubb
Alexander Stubb kokoomuksen puoluekokouksessa lauantaina.Petteri Paalasmaa / AOP

Kokoomuksen puoluekokouksessa viikonloppuna nähtiin kyyneleitä, kun puheenjohtajan paikalta väistymään joutunut Alexander Stubb liikuttui puoluekokousväen edessä. Keskustelua on herättänyt se, miksi niin useat miespoliitikot ovat julkisesti itkeneet, mutta naispoliitikkojen kyyneleitä ei julkisuudessa juuri näe.

Politiikan ja sukupuolen tutkijan Jaana Kuusipalon mukaan historiallisesti katsoen naisten ei ole ollut sopivaa näyttävää tunteitaan. Kyse on Kuusipalon mukaan tällä hetkellä siitä, että naispoliitikot tasapainoilevat feminiinisyyden ja maskuliinisuuden maastossa.

– Naiset pyrkivät olemaan asiallisia ja viileitä, koska heidät on kulttuurillisesti yhdistetty emotionaalisuuteen. Naispoliitikon ei sovi itkeä, ettei hän näytä heikkouttaan.

– Sen sijaan miespoliitikot saavat itkeä, koska he osoittavat että heillä on inhimillinen puoli, jolla voi saada lisäpisteitä, sanoo Kuusipalo.

Poliittikkonaiset saatetaan niputtaa yhteen

Politiikan erikoistutkija Erkka Railo katsoo, että miehet ja naiset merkitsevät politiikan julkisuudessa hieman eri asioita.

– Mies on ikään kuin politiikan tekemisen normi. Tyypillisesti nainen on poikkeus tästä normista. Äärimmillään nainen edustaa julkisuudessa ennen muuta omaa sukupuoltaan. Naisesta voidaan ajatella, että naiseus on suurempi yhdistävä tekijä kuin esimerksi ideologia erottavana tekijänä, Railo sanoo.

Tätä naispoliittikkojen yhteenniputtamista samaan leiriin ihmetteli eilen maanantaina myös kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki. Blogikirjoituksessaan (siirryt toiseen palveluun) Lepomäki kirjoittaa, että media on pyytänyt häntä keskusteluihin muiden ”nuorten pontevien poliitikkonaisten” ja esimerkiksi Li Anderssonin (vas.) kanssa.

Railon mukaan käsitys miehestä politiikan tekijän normina juontaa juurensa aina valistuksen aikaan 1700-luvulle. Tuolloin syntyi mielikuva siitä, että miehet toimivat julkisuudessa ja naiset hoitavat kodin ja perheen.

1800-luvun lopulla naiset alkoivat järjestäytyä ja toimia esimerkiksi raittiustoiminnassa ja marttajärjestöissä. Tältä ajalta taas juontaa juurensa niin sanotun äitikansalaisuuden tyyppi. Ajalta juontuu ajatus siitä, että naiselle sopivat hyvinvointivaltion kenttään liittyvät tehtävät, kuten opetus, terveydenhuolto, kulttuuripalvelut tai ympäristöasiat.

– Miehillä säilyi edelleen tämä niin sanotun kovan politiikan alue eli ulkopolitiikka, puolustuspolitiikka ja talouspolitiikka. Joskin tämä jaottelu on myös jossain määrin rapautunut, Railo sanoo.