Analyysi: Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä – Niinistön linja kerää kummastusta ja kiitosta

Korkean tason Kultaranta-keskustelut sähköistyivät hetkeksi maanantaina, kun ruotsalainen poliitikko kehtasi kysyä Venäjän presidentin Suomen-vierailusta. Ruotsissa Putinia tuskin vastaanotettaisiin, komppasi toinen. Mutta kyllä osa länsinaapureista Suomen toiminnan ymmärtää, arvioi turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt Ylen Baltian kirjeenvaihtaja Marjo Näkki.

Ulkomaat
Presidentti Sauli Niinistö.
Matti Porre / Tasavallan presidentin kanslia

Kultaranta-keskustelujen pääuutiseksi nousi maanantaina se, että isäntä jyrähti talossaan. Syynä oli kutsuvieraan, ruotsalaisen valtiopäiväedustajan ja entisen puolustusministerin Karin Enströmin puheenvuoro, jossa hän sanoi, että Putinin vierailu Suomeen heinäkuussa ei saa Ruotsissa ymmärrystä.

Ruotsin parlamentin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, liberaalien Allan Widman jatkoi, että Ruotsin pääministeri Stefan Löfven tuskin vastaanottaisi Putinia. Herregud!

Yleisön joukosta nousi seisomaan presidentti Niinistö, joka ilmoitti, että maailmalla Suomen keskusteluja Venäjän kanssa ymmärretään, sellaisia harjoittaa myös Yhdysvallat, eikä Venäjä keikuta Suomen ulkopoliittista linjaa.

– Minusta te olette nyt hieman aikaanne jäljessä, Niinistö kuittasi ruotsalaisille.

Aamun Svenska Dagbladet muistutti pääkirjoituksessaan, että Suomella on monia syitä pitää yhteyttä Venäjään. Yksi ja se painavin on 1340 kilometriä yhteistä rajaa.

Suomen selän takaa on helppo huudella, varsinkin jos on Nato-myönteisten porvaripuolueiden edustaja, mitä sekä maltillisen kokoomuksen Enström että liberaalien Widman ovat. Silloin myös Venäjä-linjaukset ovat entistä jyrkempiä.

Kultaranta-keskusteluissa nousi esiin myös Itämeren turvallisuus ja Baltian puolustaminen.

Suurlähettiläs René Nyberg sanoi, että Baltian maiden epävarmuuden poistaminen on Suomen ja Ruotsin etu. Näin puolustus ja pelote laajenevat kansallisten rajojen ulkopuolelle. Itämeri on yhteinen, eikä se ole enää pitkään aikaan ollut mikään rauhan meri.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja painotti, että hän ei soisi Suomen aluetta käytettävän kenenkään ulkopuolisen sotilasoperaatioon, eikä yhteenkään ilmansuuntaan. Hän muistutti, että osapuolilla on usein omat intressinsä mielessä, eivätkä ne ole aina Suomen etujen kanssa samassa suunnassa.

Sinänsä spekulointi Baltian puolustamisesta on turhaa. Monet asiantuntijat ja poliitikot ovat sanoneet, että Venäjä ei sotilaallisesti uhkaa Suomea sen paremmin kuin Baltian maitakaan. Eikä se olisi edes kovin viisasta.

Nykyisin Venäjä haluaa hallita alueita ilman, että se joutuisi laajamittaiseen sotaan tai tuhlaamaan väkeään monelle rintamalle. Sillä on ihan tarpeeksi tekemistä esimerkiksi Syyriassa.

Venäjällä on Itämerellä Kaliningrad, jota varustamalla se voi sulkea Itämeren ja uhkailla mahdollisella voimankäytöllä sekä Baltian maita että Etelä-Ruotsia. Samasta syystä se tuo joukkojaan maan länsiosaan, mahdollisimman lähelle Natoa.

Joukkojen siirtely sitoo myös lännen joukkoja tai ainakin huomiota.

Kultarannassa tuli viimein selväksi myös se, miten Ruotsi itsensä asemoi kansainvälisellä kentällä. Ruotsalaisilla on suunnitelma A – sotilaallinen liittoutumattomuus tai oikeammin sotilasliittoon kuulumattomuus.

Ja jos se ei toimi, otetaan käyttöön suunnitelma B. Sitä ruotsalaiset kutsuvat nimellä realismi. Sitä harjoitti jo kuningas Oscar II aikoinaan.

Suunnitelma B tarkoittaa kahdenvälisiä puolustusyhteistyösopimuksia, joita Ruotsi on tehnyt muiden Pohjoismaiden sekä Yhdysvaltain ja Britannian kanssa. Suomi hakee myös kansainvälistä yhteistyötä, pitää Nato-optionsa avoimena ja kutsuu tätä pragmatismiksi.

Ruotsalaisten realismi kuulostaa yllättävän samalta kuin suomalaisten pragmatismi. Ehkäpä siksi, että kyse on lopulta samasta asiasta, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta.