322 askelta ylöspäin – ”Jossain vaiheessa keuhkot meinasivat haljeta”

Aulangon portaat ovat vuosikymmenien ajan houkutelleet kuntoilijoita kohottamaan sykettään. 322 tuskaista askelta pujottelevat äkkijyrkkää seinämää ja suorastaan kutsuvat haastavuudellaan kokeilemaan kunnon kestävyyttä.

ilmiöt
Kiviportaat nousevat ylöspäin Hämeenlinnan Aulangolla
Mikko Moilanen / Yle

Haasteeseen oli tartuttava. Aulangon näkötornin juurelta lähtevät portaat kuljettavat lenkkeilijän hiljalleen alaspäin, kohti Robert Stigellin veistämää karhuperheveistosta. Maisemat ovat aamutuimaan henkeä salpaavat. Edessä lepäilee hiljalleen aaltoileva Aulankojärvi, joka houkuttelee uimaan tai hiljalleen veneilemään. Ajatukset ovat kuitenkin jo tulevassa urakassa.

Syke portaiden alapäässä on vielä maltillisella tasolla. Tarinat kertovat, että raskaana olevat naiset ovat käyneet käynnistämässä synnytyksiään näissä portaissa. Joitakin hurjapäitä on jouduttu taluttamaan kädestä pitäen alas, kun korkeanpaikan kammo on iskenyt kesken matkan. No onneksi näitä ongelmia ei minulla ole, joten rohkeasti vaan lenkkareita tiukemmalle ja katse ensimmäiseen portaaseen.

Jalat ja keuhkot tiukilla

Ensimmäiset parikymmentä porrasta menee kevyesti. Päähäni hiipuu ajatus siitä, että tämähän on ihan helppo nakki. Ei tunnu missään, jalat toimivat hyvin, keskittyminen on vain ja ainoastaan seuraavassa portaassa. 40, 50, 60 porrasta ja meno vaan yltyy! Eka satanen on täynnä, reilut pari sataa porrasta jäljellä. Sykemittarin lukema on 172, eli aikamoista kyytiä myös sydän paukuttaa.

Aulangon näköalatasanteelle johtavat portaat nousevat jyrkästi ja mutkittelevat pitkin kallionseinämää. Mieleen tulee Alppien serpentiinitiet, toki huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Olen seonnut laskuissani jo ajat sitten, mutta uskoisin ylittäneeni puolen välin, sillä reidet, pakarat ja ennen kaikkea keuhkot huutavat ”hoosiannaa”. Tuntuu siltä, että ne meinaavat haljeta, kun junttaan voimalla eteenpäin.

Kiviportaat vievät ylöspäin
Mikko Moilanen / Yle

Matkan varrella on muutama pysähdyspaikka, josta voisi ihailla uskomattoman kaunista Aulangon kansallismaisemaa, mutta tällä kertaa niiden kohdalla vilkaistaan vain ylös. Maali häämöttää edessäpäin. Ymmärrän entistä paremmin huippu-urheilijoita, jotka maaliviivan lähestyessä irvistävät kivusta ja tuskasta, kaikkensa antaneena. Siltä minustakin tuntuu. Irvistän ja loikkaan viimeiset pari porrasta näköalatasanteelle.

”Endorfiinihumala” kolkuttaa takaraivossa

Ei ole mikään ihme, että porrasjuoksu kiinnostaa ja koukuttaa ihmisiä. Hyvän olon tunne hiipii pikkuhiljaa kehoon ja hymy leviää kasvoille. Kyse on myös henkisen puolen asioista, kun ei halua antaa periksi jaloissa jyllääville maitohapoille, vaan menee tuskansa yli maaliin saakka. Voitin itseni ja kroppani haluaa tätä lisää.

Aulangon portaat ovat saaneet uuden suurkuluttajan.