Satu Erkamo heräsi kuolleen miehensä vierestä – "Huusin ensihoitajille, että tämä ei ole totta"

Viime vuonna Suomessa jäi avioliitosta leskeksi 348 alle 45-vuotiasta. Satu Erkamo, 42, on yksi heistä. Hän kertoo kuolemasta, surusta ja toivosta.

Kotimaa
Satu Erkamo.

Oli lämmin elokuinen ilta vuonna 2010. Helsingin Lauttasaaressa pidettiin yhteisen ystävän luona juhlat, jonne sekä Satu Iso-Kuortti että Olli Erkamo oli kutsuttu. Satu hymyilee vienosti, kun muistelee tuota iltaa. Ollilla oli päässään olkihattu.

– Hän oli hyvin charmikas. Heti, kun hän tuli huoneeseen, kaikki kyllä huomasivat, että hän saapui paikalle, Satu muistelee.

Molemmat ihastuivat heti, ja ilta vietettiin tiiviisti yhdessä. Muutama kuukausi myöhemmin Olli kosi.

– Ensimmäisellä kerralla en suostunut, Satu nauraa ja kertoo, että myöhemmin selvisi, että Olli oli hyvin spontaani kumppani.

Yllätyksiä arjen keskellä riitti. Mies toi usein puna-valkoisen ruusukimpun rakastetulleen, ja Keski-Euroopan kaupunkilomille lähdettiin ex-tempore. Hotelli oli aina hieno, ja aamiainen tilattiin toisinaan huoneeseen. Olli osasi näyttää tunteensa ja hemmotella Satua.

Häitä vietettiin lopulta kaksi vuotta ensikohtaamisesta, elokuussa vuonna 2013. Juhlat olivat pienet ja intiimit. Morsiamella oli yllään pitkä, kirkkaanvalkoinenhääpuku ja kaulassa helmet.

Satu Erkamon hääkuva pöydällä.
Sini Järnström / Yle

Elvytys ei auttanut

Nyt 42-vuotias Satu Erkamo istuu Pertunmaan Kuortissa kesämökkinsä terassilla ja katselee Isolle-Palojärvelle. Sade on tauonnut, tuulee hennosti. Sadun siniset silmät ovat lasittuneet. Hän vetää syvään henkeä ja aloittaa kertomuksensa yöstä ja aamusta, joka muutti kaiken.

Olli ja Satu olivat kesälomalla ja tarkoitus oli viettää hienoja kesäpäiviä Kuortin mökillä. Oli 19. elokuuta 2015.

– Hän tuli oikein iloisena ja onnellisena ja toi ruokaa, että grillataan seuraavana päivänä. Tehtiin terassia tässä mökillä ja suunniteltiin, että mitä seuraavana päivänä tehdään. Me käytiin nukkumaan ihan normaalisti. Hän halasi mua, ja sanottiin, että hyvää yötä rakkaani. Aamulla sitten herään siihen, että on oudon hiljaista, Satu muistelee.

Hän ehti hetken kuvitella, että Olli on jo noussut ylös ja rientänyt terassille puuhastelemaan.

– Sitten katson viereeni, ja hän on siinä elottomana. Mietin, että onko hän tajuttomana, ja rupesin ravistelemaan, että herää Olli. Tajusin, että ei herranjumala sentään, nyt on vakavammasta asiasta kyse, ja soitin 112:een.

Lähellä asuva Sadun sisko ehti paikalle nopeammin kuin ambulanssi. Sairaanhoitajana työskentelevä sisko ryhtyi heti elvyttämään Ollia yhdessä Sadun kanssa.

Satu Erkamo.
Satu Erkamo.Sini Järnström / Yle

– Minulla oli koko ajan se toive, että kyllä Olli tästä virkoaa ja kyllä se tästä, että ei hän ole mihinkään hävinnyt. Se oli kova paikka, kun ensihoitajat tulivat ja sanoivat, ettei ole mitään tehtävissä. Se oli sellainen, että maailma romahti ihan täysin. Suurin piirtein huusin ensihoitajille, että tämä ei ole totta, Satu muistelee.

Sisko sai Sadun lopulta uskomaan, että Olli on kuollut sairauskohtaukseen yön aikana eikä enää koskaan heräisi. Sadun olo oli epäuskoinen ja turta. Ajantaju katosi ja muisti pätki. Hän kävi vielä kerran pitkälleen miehensä viereen ja silitti ja halasi. Sitten tuli poliisi ja ruumisauto. Sisko vei Sadun Mikkeliin.

– Menin kriisiterapiaan illansuussa tai iltapäivällä, mutta ei se siinä tilanteessa ihan hirveästi auttanut. Olin niin sekaisin, että en suurin piirtein tiennyt, mikä maa ja mikä valuutta. Sitä oli niin sekaisin kuin vain voi olla, Satu kuvailee shokkia.

Pakotettiin syömään

Korkeat männyt hengittävät hiljaa. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Kesämökki on ollut jo vuosia Sadun turvapaikka ja sielunmaisema.

Paikka on maagisen rauhoittava. Ehkä täällä kuka tahansa pystyisi puhumaan mistä tahansa.

Satu palasi tapahtuneen jälkeen nopeasti mökille, mutta yksin häntä ei jätetty. Ystävät ja sukulaiset pitivät hänestä huolta vuorokauden ympäri. Satu meni eteenpäin hengitys kerrallaan.

– En itse pystynyt syömään, saatikka käymään suihkussa tai kaupassa. Aivokapasiteetti ei toiminut millään tavalla. Hyvä, jos sain kurkkuviipaleen nielaistua. Minut pakotettiin syömään.

– Se oli tosi tärkeää, että ollaan vaan vieressä. Ei tarvitse edes puhua mitään – kunhan vain ollaan siinä.

Satu laihtui ja tuijotti järvelle tuntikausia tai itki sohvan pohjalla pystymättä tekemään mitään.

Hautajaisissa kolme viikkoa Ollin kuoleman jälkeen Satu ymmärsi, että Olli on todella kuollut. Sen jälkeen alkoi surutyö.

Viimeinen romahdus

Loka-marraskuussa Satu halusi olla yksin ja surra rauhassa. Hän muutti asumaan kesämökilleen ja teki siellä pitkiä kävelyretkiä joka päivä, kirjoitti tunteistaan ja luki kuolemasta.

Joulu oli vaikea – niin kuin kaikki juhlapyhät. Tammikuussa Satu päätti lähteä pois Suomesta ja lensi siskonsa luo Australiaan. Perillä odotti suru.

– Itkin, huusin. Menin niin syvälle siihen suruun ja pahaan oloon. Kävin läpi sitä kaikkea, mitä tapahtui Ollin kuoleman jälkeen siihen päivään asti, Satu muistelee.

Lopulta kyyneleitä ei enää riittänyt.

– Pikkuhiljaa aloin nähdä toivonkipinän. Valo oli siellä jossain.

Satu ryhtyi Australiassa ensimmäistä kertaa miettimään tulevaa. Väri, valo ja ilo palasivat taas hänen kasvoilleen.

– Minä jopa nauroin siellä eka kertaa ja hymyilin. Koin taas iloa ja onnellisuutta, ja se oli mahtavaa. Sisällä syttyi sellainen valtava voima.

Satu päätti yrittää toteuttaa kaikki unelmansa ja kuunnella sydämensä ääntä. Hän alkoi taas laulaa – suomalaista iskelmää tietysti.

– Ensimmäinen keikka on heinäkuussa. Jännittää, mutta kyllä se tästä lähtee pienin askelin.

Pienet murheet ja arjen huolet eivät Satua enää hetkauta.

– Tuntuu, että voin selvitä mistä vain.

Kuolema ei pelota

Vuosi Ollin kuoleman jälkeen Satu istuu tutussa niemennokassa harmaan kiven päällä. Hän näyttää nahkatakissaan voimanaiselta, jonka luokse kyläläiset olisivat entisaikaan vaeltaneet apua hakemaan.

– Olen muuttunut täysin eri ihmiseksi. Enää en pidä elämää itsestäänselvyytenä. En pidä ystävyyssuhteita ja läheisiä ihmisiä itsestäänselvyytenä. Sen opin, että pitää yrittää nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä ja muistaa sanoa läheisille ja rakkaille joka päivä, kuinka tärkeitä he ovat, Satu miettii.

Hän ei pelkää kuolemaa, ja se näkyy vapautuneessa olemuksessa.

– Nykyään olen oma itseni ihan täysin. That’s it.

Vihkisormus on yhä Sadun vasemmassa nimettömässä, ja silmiin syttyy aina ilo, kun hän sanoo Ollin nimen.

– Meille jää ihanat, kauniit muistot rakkaimmistamme. Pidetään ne aina sydämessä.