Näkökulma: Itse tehty punk

Hiuksia värjättiin karamellivärillä. Sitä sai ostaa ihan tavallisesta ruokakaupasta. Käsityökaupasta haettiin hakaneuloja. Neulojen menekki herätti Lankaliike Aili Jokisessa hämmennystä, kirjoittaa toimittaja Päivi Puukka.

Näkökulmat
Vanhoja patinoituneita rintanappeja.
Päivi Puukka / Yle

Tänä kesänä muistellaan punkin syntyaikoja 40 vuotta sitten. Itse elin tuolloin kukkeinta teini-ikää. Punkliike syntyi ja kehittyi tuolla jossain, kaukana kavalassa maailmassa, Lontoossa ja muissa suurkaupungeissa. Minä asuin Tampereella.

Kuulin punkrockia ensi kerran jonkun kaverin kasettimankasta. En muista enää kuka sitä soitti, enkä mikä oli biisi, mutta muistan, että bändi oli Ramones. Jäin heti koukkuun.

Punk oli elämäni käännekohta. Vihdoin olin löytänyt musiikkia, jota sekä vanhempani että isommat sisarukset inhosivat. Vihdoin joku muukin ajatteli samoin kuin minä. Että yhteiskunta on mätä. Ydinvoimalle ja eläinkokeille sanotaan: ei kiitos. Että kaikilla on oikeus soittaa, laulaa ja tehdä lehtiä. Pienlehdet olivat meidän facebookimme, twitterimme ja whatsappimme.

Viidakkorumpu toimi hyvin. Punkkulttuuri levisi koko Suomeen, etelästä pohjoiseen. Vanhat tanssilavat ja työväentalot saivat pystytukista hetkeksi tekohengitystä. Kun tangokansa kävi vähiin, alkoivat lattialankut ryskyä pogoajien tahtiin. Minut sai pomppimaan innokkaimmin punk, jossa ei vain huudettu, vaan jossa oli sanomaa, katso yllä.

punk-leima

Lautamökkejä rytisyttäessämme haaveilimme toisesta maailmasta. Kuvittelimme, että toista se on Lontoon skideillä, oh no, oh no! Vaikka siitähän me emme tienneet oikeasti yhtään mitään, miten olisimmekaan. Punk yritettiin kaikin tavoin pitää piilossa mediassa, internetiä ei ollut ja kotimaiset musiikkilehdet kertoivat bändeistä ja ilmiöistä valikoiden. Ulkomaisiin lehtiin oli harvalla varaa. Jälkeenpäin on käynyt ilmi, ettei niin hohdokasta aina ollut Lontoossakaan. Sex Pistols nautti kulttimaineesta, mutta kukaan ei huolinut bändiä keikalle.

*Tampereella musiikkia *pääsi parhaiten kuulemaan Epe´s Music Shopissa, jonka Kari “Epe” Helenius perusti kaupunkiin vuonna 1972. Epesin myyjät eivät häätäneet meitä rahattomiakaan. Notkuimme kaupassa ja kuuntelimme levyjä kuulokkeilla. Joskus joku sai kerättyä sen verran markkoja, että saattoi ostaakin vinyylin tai kaksi.

Nahkatakkiin oli vain harvalla rahaa, eikä niittivöitä saanut kaupasta. Kampaamot eivät intoutuneet loihtimaan irokeeseja. Kaikki tehtiin itse tai ostettiin kirppikseltä. Hiuksia värjättiin karamellivärillä. Sitä sai ostaa ihan tavallisesta ruokakaupasta. Käsityökaupasta haettiin hakaneuloja. Neulojen menekki herätti Lankaliike Aili Jokisessa hämmennystä.

Ja, kun oikein muistelen, ystäväpiirissäni olikin nahkatakkihemmojen rinnalla paljon puvuntakkipoikia. Monet olivat enemmänkin uuden aallon aallonharjalla kuin “punk ja yäk”. Uuden aallon tyyliin sopi tumma puvuntakki ja pillifarkut, cool.

Nuorisoa ja poliiseja punkkeikalla Tampereella 1970-luvun lopulla
Nuorisoa ja poliiseja punkkeikalla Tampereella 1970-luvun lopulla. Kirjoittajan takaraivo pilkottaa etualalla.Kai Keskumäki

Itse talsin farkuissa ja tennareissa, kesät talvet. Tukka pysyi pitkänä. Oikeastaan olin ihan siisti. Vanhemmille risat farkut ja roikkuvat paidat olivat kuitenkin liikaa. Minusta ei juurikaan löydy kuvia ikävuosien 14-16 välillä. Kavereilla ei ollut kameroita ja ne, joilla oli, kuvasivat bändejä. Ei tullut mieleen pyytää, että hei, ota musta kuva. Voitteko kuvitella!

Vaikka bändejä diggailtiin, fanituotteet olivat vähissä. Bändien badgeja sai tilaamalla ulkomaisten musiikkilehtien välityksellä, mutta se oli kallista. Niinpä askartelimme niitä itse. Muutaman olen säästänytkin. Hyvään rintamerkkiin tarvittiin lehdestä leikattuja kuvia, pahvia, kirkasta teippiä ja hakaneula. 80-luvun lähestyessä bändit alkoivat myydä omia rintanappejaan. Ajat muuttuvat.