Kassillinen dynamiittia räjähti, Jussi Makkula repesi riekaleiksi – työ poliisina päättyi vuoden 1986 tragediaan

Karhu-ryhmän ylikonstaapeli Jussi Makkula oli vain muutaman metrin päässä pommista, kun Mikkelin panttivankidraama vuonna 1986 päättyi räjähdykseen. Pommi silpoi miehen repaleiksi, joista vuosien saatossa on kasattu kokoon elämään luottava, iloinen mies.

Kotimaa
Jussi Makkula
Jussi MakkulaPasi Takkunen / Yle

Kesäisenä päivänä Ähtärin keskustassa 68-vuotias, ikäistään vireämmän oloinen herra istuu lukemassa lehteä omakotitalonsa terassilla. Hiuksissa on harmaata, mutta olemus on vahva, ryhti suora ja lihakset kertovat urheilullisesta elämästä. Sivusta seuraajan huomio ei kiinnity lainkaan siihen, mikä vuosia sitten varasti miehen elämästä lähes kaiken arkisen.

Aivoruhje. Kallon murtuma. Toisen silmän sokeutuminen. Korvan silpoutuminen. Lihasten ja jänteiden katkeaminen ja repeäminen. Ja loputon määrä pienempiä vammoja, kaikki peräisin vuodelta 1986. Tarkalleen ottaen tuon vuoden hetkestä yhdeksäntenä päivänä elokuuta aamuyöllä kello 3.47.

Minulla oli räjähdyshetkellä luotiliivi keskivartalon suojana, ja suuria autonromun kappaleita oli mennyt melkein läpi liivistä.

ylikonstaapeli Jussi Makkula

Makkula kasattiin ihmisen repaleista kokonaiseksi mieheksi hitaasti. Vammojen luetteleminen ja sairaalajaksojen muistelu nostaa vieläkin hänelle palan kurkkuun.

– Kolme vuotta olin leikkauksissa. Ensin piti korjata yksi kohta, että päästiin korjaamaan seuraavaa. Miehen rakentamista se oli. Minulla oli räjähdyshetkellä luotiliivi keskivartalon suojana, ja siinä oli suuria autonromun kappaleita mennyt melkein läpi liivistä. Ilman liiviä en olisi nyt tässä.

Vuonna 1986 Makkula oli poliisin erikoisryhmä Karhun ylikonstaapeli. 9. elokuuta oli Makkulan viimeinen työpäivä, mutta siitä mies ei vielä tiennyt mitään.

– Se oli ihan tavallinen päivä. Olin ollut uimassa poikani kanssa Kumpulassa ennen töihin menoa. Menin kolmeksi töihin Pikku-Roballe. Asuimme Pihlajistossa ja ajelin Lahden moottoritietä, kun poliisiautoja tuli vastaan pillit päällä. Ajattelin itsekseni, että noh, Jakomäessä on varmaan tehty pankkiryöstö, Makkula kertoo.

"Oli lupa ampua"

Pankkiryöstöissä ei ollut Makkulan arjessa mitään kovin erikoista. 1980-luvulla niitä sattui tiuhaan, noin kerran viikossa. Työpaikalle päästyään Makkula veti varusteet päälleen, puki luotiliivin ja kypärän ja otti aseet mukaansa. Karhu-ryhmä suuntasi Jakomäkeen Kansallis-Osake-Pankkiin.

Se oli pelkkä vilttikasa, ei sitä voinut ampua.

ylikonstaapeli Jussi Makkula

Paikan päällä tilanne ei tuntunut ihan normaalilta. Tavallisesti pankkiryöstäjä tekee keikkansa ja lähtee pakoon. Nyt ryöstäjä kuitenkin linnoittautui pankkiin.

Ryöstäjällä oli mukanaan katkaistu haulikko ja urheilukassi täynnä dynamiittia. Hän otti pankissa olleen väen panttivangeikseen. Makkula makasi aseen kanssa pankin oven yläpuolella olevan aurinkolipan päällä ja yritti saada miehen tähtäimeensä. Oli lupa ampua.

– Kun mies lopulta tuli ulos pankista, niin hän olikin viltin alla kahden ottamansa panttivangin kanssa. Se oli pelkkä vilttikasa, ei sitä voinut ampua. Niin heidät päästettiin lähtemään.

Makkula ja kaksi muuta Karhun poliisia hyppäsi autoon ja lähti kaapparin perään. Koska miehellä oli dynamiitit mukanaan, ei varsinainen takaa-ajo tullut kysymykseen. Seurasi pitkä ajomatka, jonka aikana kaappariin yritettiin saada yhteys niillä vähäisillä keinoilla, mitä 80-luvulla oli käytettävissä.

– Kun lopulta saavuimme Mikkelin keskustaan, istuin apukuskin paikalla ja minulla oli megafoni. Kuulutin useaan kertaan kaapparille, että pysähtykää, poliisi haluaa neuvotella. Yhtäkkiä auto pysähtyikin lääninhallituksen kulmalle.

"Tästä lähdetään nyt ilmaan kaikki!"

Vaikka mukana oli panttivankeja, aseita ja pommi, ei Makkula muista pelänneensä. Hän teki työtään, ja poliisin työ nyt vain on sellaista, että siihen kuuluu riskejä. Makkula ei voinut aavistaa, miten suuria riskit saattoivat olla.

Mikkelin torin laidalla neuvoteltiin tuntikausia. Makkula seisoi muutaman metrin päässä kaappaajan autosta, talon kulman takana suojassa. Työpäivä oli venynyt jo puolen vuorokauden mittaiseksi ja neuvottelut eivät edenneet mihinkään.

Yhtäkkiä kaappaaja alkoi huutaa. "Tästä lähdetään nyt ilmaan kaikki!" Panttivangeista kaksi lähti juoksemaan ulos autosta. Makkula nappasi toisen heistä kulman taakse turvaan. Mitä sen jälkeen tapahtui – siitä Makkula ei enää tiedä mitään.

Mikkelin tori räjähdyksen jälkeisenä aamuna.
Jussi Makkula seisoi kuvassa oikealla olevan lääninhallituksen rakennuksen kulmalla räjähdyshetkellä.Yle

Myöhemmin Makkula on kuullut kollegoiltaan tulleensa suojaisan kulman takaa kaappaajan auton eteen juuri ennen kuin dynamiitit räjähtivät.

Paljon muutakin on kerrottu, mutta mies itse ei muista varmuudella yhtään mitään räjähdyksestä tai kahdesta viikosta sen jälkeen. Ensimmäinen muistikuva on Töölön sairaalasta, missä Makkula vietti aikaansa tiuhaan tulevat vuodet.

Tapaturmaeläkkeelle 41-vuotiaana

Makkula ei tehnyt työtä enää päivääkään räjähdyksen jälkeen. Hän vältti pyörätuolin lukuisten leikkausten ansiosta. Silmästä meni näkö, mutta mies iloitsee siitä, että päässä on yhä silti ihan oma silmä lasisen sijaan.

Kolme vuotta räjähdyksen jälkeen tuli päätös pysyvästä tapaturmaeläkkeestä. Ennen aikojaan eläkkeelle jääminen on monelle raskasta, mutta ei Makkulalle.

– Ihmisen elämä muodostaa 360-asteisen ympyrän, joka koostuu perheestä, työstä, harrastuksista, matkustelusta ja kaikesta, mitä elämään kuuluu. Jos työ haukkaa tuosta ympyrästä kovin suuren osan, niin kun se otetaan pois, jää jäljelle tyhjyys. Olen vähän leikkimielisesti sanonut, että minulla se oli niin pieni osa, etten edes huomannut sen puuttuvan.

Makkulan ajatukset eläkkeellä olosta ovat ristiriitaiset. Hän käy salilla kolmesta viiteen kertaan viikossa, koska moneen kertaan leikelty lihaksisto ei muuten pysy kunnossa. Makkula kokee sen olevan työtä, jota vastaan yhteiskunta maksaa hänelle korvausta. Toisaalta mies on vihainen. Kun tapaturmaeläke ensimmäistä kertaa tippui tilille, ei seteleiden kahinaan hukkunut.

– Ne oli niin naurettavia summia, että itku tuli siinä hommassa. Ajattelin, etten enää ikinä laita rikkaa ristiin tämän yhteiskunnan puolesta.

Lopussa olivat ilo ja kiitollisuus

Makkula teki työtä yhteiskunnan turvallisuuden puolesta, menetti terveytensä ja lähes henkensä työtä tehdessään ja sai vaivanpalkaksi 20 vuotta kestäneen tappelun eläkkeestä. Se suututtaa. Silti Makkula ei mieti, miksi juuri hänen osansa oli olla uhri surullisen kuuluisassa panttivankitragediassa.

Katselin Helsingissä aina ihmisten korvia, kun menin jonnekin.

ylikonstaapeli Jussi Makkula

Miehen puheessa toistuu kiitollisuus. Kiitollisuus vaimosta, pojasta, läheisistä ja työkavereista.

– Alkuun työkaverit kävi hakemassa minut poliisiautolla mukaansa kun menivät töiden jälkeen kaljalle. Siihen aikaan sanoin aina vaimolle, että kyllä tästä kohta taas töihin lähdetään. Vaimo vastasi, että noh, jospa ei ihan vielä.

Oman talon terassilla auringon lämmittäessä on jo helppo hymyillä. Nyt sivustakatsojan huomio jo kiinnittyykin Makkulan toiseen korvaan. Se on lähes sellainen kuin pitääkin, mutta ei sittenkään aivan.

– Silloin kun korva puuttui, katselin Helsingissä aina ihmisten korvia kun menin jonnekin. Jos jollain oli isot korvat niin ajattelin, että kyllä tolle on vaikea tehdä korvia, Makkula nauraa.

Jussi Makula kotinsa edustalla
Pasi Takkunen / Yle