Räjähteiden hävittäminen upottamalla oli maan tapa hämmästyttävän pitkään – nyt kukaan ei tiedä, paljonko niitä makaa järvien pohjassa

Vanhojen räjähteiden hävittäminen upottamalla oli täysin luonnollista vielä vuosikymmeniä sotien jälkeen. Niiden raivaaminen järvistä ja maa-alueilta on jäänyt myöhempien sukupolvien työlääksi urakaksi.

Kotimaa
Puolustusvoimien kalustoa Kuopiossa.
Toni Pitkänen / Yle

On vuosi 1945, liittoutuneiden valvontakomissio valvoo rauhansopimuksen toteutumista Suomessa. Komissio kiinnittää huomionsa asevarastoinnin laajuuteen Kuopiossa. Varikon toimipiste Sorsasalossa määrätään tyhjennettävästi pikavauhtia.

Urakka ei ole pieni – Sorsasalossa on peräti 50 ampumatarvikevarastoa. Räjähteitä viedään Ison Neulamäen varikolle niin paljon kuin mahdollista, mutta valtava määrä joudutaan myös hävittämään. Räjähteet ajetaan läheiseen Neulalahteen ja sinne ne myös jäävät. Tulevina vuosikymmeninä Savi- ja Neulalahteen upotetaan vielä paljon enemmän räjähteitä sitä mukaa, kun ne vanhenevat.

Tämä tarina ei ole mitenkään ainutlaatuinen Suomessa. Päin vastoin – käytöstä poistettavien ampumatarvikkeiden ja räjähteiden upottaminen lampiin, järviin ja suonsilmäkkeisiin oli yleinen tapa vielä vuosikymmeniä sotien jälkeenkin. Hävittäminen upottamalla tai hautaamalla oli pitkään virallisissa ohjesäännöissäkin, muistelee Räjähdekeskuksen johtaja, everstiluutnantti Petri Riihijärvi.

– Kevättalvella ajettiinvanhentuneet ampumatarvikkeet järven jäälle ja annettiin auringon tehdä tehtävänsä. Se oli kustannustehokkain tapa.

Saksalaiset tekivät ihan samaa kuin meidän varastomiehet ovat tehneet.

Janne Aittamaa

Neulalahdessa sodanaikaiset upotukset tehtiin todennäköisesti juuri Riihijärven kuvaamalla tavalla, sillä järvenpohjasta on löytynyt räjähteitä suurina kasoina. Sota-ajalta jääneet räjähteet on jo käytännössä saatu nostettua järvenpohjasta 1990-luvulla alkaneessa operaatiossa. Sen sijaan raivaajilla on vielä kesken työläs urakka myöhemmin, pienemmissä erissä upotettujen räjähteiden etsimisessä ja löytämisessä.

"Osa tulee meillekin yllätyksenä"

Tänä päivänä kukaan ei tiedä varmasti, kuinka paljon järvien pohjassa, suohon upotettuna ja maahan haudattuna on vanhoja räjähteitä. Niistä ei ole aikanaan pidetty järjestelmällistä kirjanpitoa, sanoo räjähteiden raivauksesta Maavoimien esikunnassa vastaava kapteeni Lasse Huokonen.

– Vanhoja upotuskohteita nousee esiin kaavoituksen, rakentamisen ja perimätiedon kautta. Osa kohteista on sellaisia, jotka tulevat meillekin yllätyksenä.

Neula- ja Savilahden urakka on Puolustusvoimien viime vuosien suurin vanhojen räjähteiden raivaamisprojekti. Pohjasta on nostettu 1990-luvulta lähtien jo arviolta 200 000 räjähdettä ja työ jatkuu vielä vuosia. Pienempi samankaltainen urakka saadaan loppuun lähiviikkoina Iisalmen Ohenmäessä.

Oma lukunsa ovat ne räjähteet, jotka venäläiset ja saksalaiset sotilaat ovat upottaneet sota-aikana. Neulalahden urakkaa johtava yliluutnantti Janne Aittamaa Kainuun prikaatista antaa tästä kuvaavan esimerkin: saksalaisilla oli päiväkirjojensa mukaan 230 000 tonnia sotamateriaalia maassa. Siitä ajettiin laivoilla sodan päätyttyä pois vain 30 000 tonnia. Loppu jäi levälleen pitkin laajaa Lapinmaata – mukana valtavat määrät räjähteitä.

– Saksalaiset tekivät ihan samaa kuin meidän varastomiehet ovat tehneet, Aittamaa sanoo.

Näin räjähteet hävitetään nykyään

Neulalahdesta nostettavat räjähteet viedään hävitettäväksi Puolustusvoimien Räjähdekeskukseen. Siellä tuhotaan lisäksi poliisin löytämät tai sille luovutetut räjähteet sekä maksullisena palveluna myös siviiliyritysten hävitettävät räjähteet.

Käytännössä räjähteet hävitetään joko Kittilän Hukkakerossa tai Ähtärissä. Hukkakeron niin kutsutuilla massaräjäytysleireillä tuhotaan vuosittain jopa 200 tonnia räjähteitä kaukana asutuksesta. Ähtärissä pienikaliiberisia räjähteitä tuhotaan polttorummussa suljetussa tilassa. Raskasmetallit ja palokaasujen myrkylliset jäämät otetaan talteen. Myös Ähtärissä tehdään Kittilän tapaan avoräjäytyksiä, mutta huomattavasti pienemmissä määrin.

Tällä hetkellä Räjähdekeskuksessa odotetaan uuden purkurobotin käyttöönottoa. Se saadaan mahdollisesti tuotantoon Ähtärissä jo syyskuun alussa. Sen jälkeen esimerkiksi suurta osaa pienistä räjähteistä ei tarvitse enää hävittää avoräjäytyksin, vaan robotti erottelee hylsyt, nallit, sytyttimet ja ruuvit.

Olisi hirveän helppo syyttää entisiä sukupolvia, mutta se oli sen ajan menettelytapojen mukainen ohje.

Janne Aittamaa

– Ruuti poltetaan, hylsyt menevät metallikierrätykseen. Nallit ja sytyttimet tehdään vaarattomaksi polttorummussa ja sen jälkeen myös niiden metalliaines menee kierrätykseen. Lisäksi sytyttimien raskasmetallit otetaan talteen, luettelee Räjähdekeskuksen johtaja, everstiluutnantti Petri Riihijärvi.

Suomesta puuttuu vielä paikka, jonne räjähteiden pilaamat maa-ainekset pystyttäisiin viemään käsiteltäväksi. Riihijärven mukaan tällaista maata on muun muassa räjähtäneen Lapuan patruunatehtaan tontilla.

"Ei auta mennä osoittamaan sormella"

Neulalahdessa on tutkittu, millaisia ympäristövaikutuksia järvenpohjaan upotetuilla räjähteillä on. Tutkimusten perusteella jäljet näkyvät kohonneina raskasmetallipitoisuuksina järvenpohjan sedimenteissä. Haitta-aineita on kuitenkin niin vähän, etteivät ne vaikuta järven käyttöön, sanoo ympäristöylitarkastaja Jussi-Pekka Nurminen Pohjois-Savon ELY-keskuksesta.

Suurempi ongelma viranomaisten kannalta on räjähteiden luvaton etsiskely keräilyä ja myyntiä varten. Tämän ilmiön vuoksi Puolustusvoimat pyrkii pitämään paikat, joissa sotamateriaalia on upotettuna, omana tietonaan. Puolustusvoimilla on olemassa tästä salainen upotus- ja hautausrekisteri.

Puolustusvoimat raivaa vuosittain 5–6 kohteessa. Lisäksi vuosittain tehdään muutamia kartoituksia, joissa paikannetaan ja arvioidaan upotettua sodanaikaista materiaalia. Raivaaminen on vaativaa työtä – esimerkiksi Neulalahdessa on töissä kymmeniä ihmisiä lauttoineen, magneettinostimineen ja muine kalustoineen.

Nykynäkökulmasta tuntuu käsittämättömältä, että räjähteiden hävittäminen upottamalla oli mahdollista vielä 1980-luvulle asti (siirryt toiseen palveluun), jolloin massaräjäytyksiä alettiin tehdä Suomessa. Neulalahden raivausurakkaa johtava yliluutnantti Janne Aittamaa kuitenkin huomauttaa, että upotukset olivat ajan hengen mukaista toimintaa.

– Ei auta mennä osoittamaan sormella. Olisi hirveän helppo syyttää entisiä sukupolvia, mutta se oli sen ajan menettelytapojen mukainen ohje.