Alec Sothin uusin teos on Instragram-video (siirryt toiseen palveluun) pähkinää natustelevasta helsinkiläisoravasta. Jotenkin arkisen oloinen juttu valokuvataiteen kuumalta nimeltä, kuuluisan Magnum-kuvatoimiston tähdeltä, jonka näyttelyitä kuvataan moderneiksi klassikoiksi.
Soth myöntää pyristelleensä pitkään sosiaalista mediaa vastaan – se kun kävi ammattiylpeydelle.
– Varsinkin pitkäaikainen toimeksiantajani New York Times jaksoi intoilla Instagramista, mutta minä korostin pöyristyneenä, että olen sentään ammattikuvaaja, pimiöiden asiantuntija. Oikeasti en vain kestänyt sitä, että kuka tahansa mummo nappia painamalla pystyy ottamaan yhtä hyviä kuvia kuin minä.
Nyt Soth kuvailee suhdettaan netin yhteisöpalveluihin hullaantuneeksi. Käsitys muuttui, kun hän ymmärsi valokuvan roolin muuttuneen.
– Kuva on muuttunut puheeksi, niiden avulla käydään keskustelua. Siinä ei ole mitään uhkaavaa, että keskustellaan ja kerrotaan tarinoita.
Sothin oma tarina, neljästä sarjasta koostuva Gathered Leaves -näyttely on kertomus 2000-luvun Yhdysvalloista ja hänen omasta matkastaan valokuvataiteen huipulle. Alunperin Soth oli päättänyt, että ei koskaan kuvaisi ammatikseen, se vain tuhoaisi intohimon rakkaaseen lajiin.
Vapaus on Huckleberry Finnin lautta
Vapaus on usein amerikkalaisen tarinan keskipiste. Se oli mielessä myös nuorella pimiötyötekijllä, joka vuosituhannen alussa otti kameransa ja päätti tehdä lähes 4 000 kilometrin matkan Mississippijoen päästä toiseen. Alec Sothin mielessä poltteli kuvaus _Huckleberry Finnin _karkulaisista lautallaan matkalla kohti parempaa elämää.
_Sleeping by the Mississippi- _sarjan yhdessä kuvassa lauttaa kuvastaa Charles Lindberghin lapsuusaikainen sänky, jossa oli tuleva lentäjä-ässä pikkupoikana uneksi matkoista maailmalle. Seuraavassa kuvassa vapauden lautta on hyisessä vedessä kelluva patja, sillä vapaus on Sothille vapauden kaipuuta.
Joen alavirralla vapaus saa ilmeisen merkityksensä pelloilla, joilla aikanaan orjat poimivat puuvillaa. Nyt valkoinen vanginvartija patistaa niillä mustia vankeja hommiin.
– Olin vain utelias, ja halusin nähdä, millaista vankiloissa on, ja niitä on tuolla tienoolla paljon. Vankien myötä tähän sarjaan hiipi toisenlainen vapauden käsitys.
Sama uteliaisuus ajoi Sothin koputtelemaan ventovieraiden ovia ja kutsumaan itsensä sisään.
– Alkuun se oli painajaismaista, sillä olin käsittämättömän ujo, mutta ehkä se vetosi ihmisiin. Haluan kuvata ihmisiä mieluiten heidän kodeissaan, sillä koti kertoo ihmisestä paljon.
Rakkaus on rakkauden kaipaamista
Sothin Amerikassa rakkaus on rakkauden mahdottomuutta ja menettämistä. Sitä hän lähti kuvaamaan amerikkalaisten ikoniseen häämatkakohteeseen, Niagaran putouksille.
Seitsemästä matkasta ensimmäisen aikana hän oli aivan eksyksissä. Hän ja päätyi kuvaamaan räikeitä eroja Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä saamatta omasta teemastaan otetta.
– En ollut ikinä käynyt siellä. Paikka oli surkea läntti maata putousten kupeessa, se oli apea ja nuhjuinen, motellit eilisen arkkitehtuuria, jotenkin mennyttä aikaa. Kaikki kiva näytti olevan Kanadan puolella ja tartuin ensin siihen. Hylkäsin kaikki ne kuvat.
Oivallus syntyi, kun Soth rohkaistui pyytämään vastanaineilta pareilta, että he olisivat kuvissa yksin.Melissanäyttää halpamotellin kuistilla näkevän edessään koko loppuelämänsä.
Niagara-sarjan sanoma syntyi vakavien morsiamien, laman runtelemien motellien ja rakkauskirjeiden liitosta. Miten ihmeessä Soth sai ihmiset luopumaan sydän vereslihalla raapustetuista lemmenlupauksistaan? Osa kirjeistä on kumppanin ylistystä, osa taas on kirjoitettu silloin, kun rakkaus on jo muuttunut katkeruudeksi.
– Pitää pyytää. Useimmiten ihmisiä on helppo lähestyä baarissa. Menin vain juttelemaan ja otin puheeksi suhteet. Siitä se aina lähti. Kenen tahansa saa lopulta suostumaan, kuvattavaksikin, vaikka en todellakaan käsitä, miksi ihmeessä. Suostuttelu on välillä viettelyä, välillä kädenvääntöä.
Keski-ikä vei Sothin erämaahan
_Niagara_n jälkeen Soth oli täysin tympääntynyt valokuvaamiseen. Nurkissa lurkki kaupanpäällisinä keski-iän kriisi, ruuhkavuodet, tylsyys, lapsiarki. Teki mieli paeta metsään ja lyödä rikki koko ammatti-identiteetti.
Sen hän sitten tekikin. _Broken Manual _-sarjassa survivalistit ja muut kummat erakot räpistelevät irti yhteiskunnasta, asuvat luolissa ja loputtomissa erämaissa. Osa kuvista on kuin kuivakoita oppikirjan sivuja, niissä näytetään esimerkiksi itsetehtyjä aseita. Soth ahmi teoksia, joissa kerrottiin, miten Amerikassa voi kadota jälkiä jättämättä ja julkaisi teemasta myös omakustanteita salanimellä.
– Ajatus täydellisestä eristäytymisestä ja sen mahdottomuudesta kiehtoi minua. Eksyin työn myötä täysin omaan päähäni, kyse oli lapsellisesta kriisistäni. Olisin halunnut oman luolankin, mutta vaimon mielestä minun piti tyytyä pienoismalliin. Siinä on sekä luola, että puumaja.
Soth kuvailee päätyneensä pilkkaamaan eskapistista ahdistustaan.
– Otin omakuvan, tein siitä vedoksen, ja ammuin täyteen reikiä.
Yhteisöllisyyttä kuvaava, äänettömän musiikin tahtiin soiva Songbook-sarja, syntyi vastalääkkeenä flirttailulle erakoitumisen kanssa. Alec Soth lähti kirjoittavan kaverinsa Brad Zellerin kanssa kiertelemään Yhdysvaltoja esiintyen paikallislehtien toimittajina.
He kuvasivat ja kuvailivat hetkiä, joissa ihmiset hakeutuivat yhteen: missikisoja, paraateja, baarien vaahtobileitä. Osan tarinoista he julkaisivat itse omakustanteina, osa kuvista ja kertomuksista päätyi oikeisiin lehtiin. Hilpeimmissäkin kuvissa on hieman melankolinen vire. Mustavalkoisten kuvien tyyli muistuttaa 1950-luvusta, ajasta jonka kollektiivinen muisti on kullannut ja joka on kadonnut.
Onko Soth nostalgiariippuvainen?
– Kaipaan kyllä hirveän monia asioita ihan jatkuvasti, mutta en haikaile menneeseen yleisesti. Valokuva on luonnostaan nostalginen väline. Se on niin kietoutunut aikaan, että kymmenen vuoden takainen kuva paljastaa jo järkyttävän monella eri tavalla sen, miten aika on muuttunut. Minä pidän siitä ominaisuudesta, ajan paatoksesta valokuvassa.
"En väitä, että tämä on Amerikka"
Sothin Amerikassa ihmiset ovat seurassakin yksinäisen oloisia. He kurkottelevat kohti jumalaa, vapautta, rakkautta tai täydellistä pakoa yhteiskunnasta. He elättelevät pikkukaupungeissa, takapihoilla ja sirisevien loisteputkien alla haaveita, joiden saavuttaminen on ilmeisen mahdotonta.
Soth ei väitä tekevänsä dokumenttia Amerikasta. Hänen runollinen, unenomainen kertomuksensa on silti hänen mielestään totta. Soth uskoo, että amerikkalainen yksilönpalvonta on ajanut ihmiset eristyksiin toisistaan.
– Olisin hyvin varovainen väittämään, että tämä on Amerikka. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että amerikkalaisessa individualismissa on ominaisuus, joka johtaa yksinäisyyteen.
_Gathered Leaves _on Amerikan suuren runoilijan Walt Whitmanin runosta poimittu sanapari. Yksilön ja yhteiskunnan välistä ristiriitaa käsittelevässä runossa Whitman kuvailee sisällissodan partaalla olevaa, kahtiajakautunutta kansaa. Kovin kaukaa ei tarvitse hakea yhteyttä Yhdysvaltojen tämänhetkiseen tilanteeseen, jossa presidentinvaalikampanja on repinyt maan poliittisesti kahteen leiriin. Niiden välillä sillat palavat.
Sothin suhtautuminen amerikkalaisuuteen on ristiriitaista. Hän on jatkuvasti matkoillaan puolustuskannalla, selittämässä, miten paljon monisyisempi maa on, kuin miltä se mediassa näyttää. Sitten hän lukee lehtiä, ja alkaa epäillä, että amerikkalaiset sittenkin ovat raivoava idioottilauma.
– Tilanne on lannistava ja surullinen. Olen kuitenkin Barack Obaman vannoutunut kannattaja ja hän pitää yllä uskoa demokratiaan. Sen takia minäkin yritän säilyttää uskoni.
Osa uskon säilyttämistä on sen Amerikan kuvaaminen, joka on näkymätön ja äänetön.
– Esimerkiksi tiedotusvälineissä Yhdysvallat on vain sen rannikot, lännen viihdeteollisuus ja itärannikon tapahtumat. Niiden välissä on valtavasti kulttuurisesti paljon rikkaampia saarekkeita. Yritän paljastaa niistä osan. En ota kuvia ihmisistä tai asioista, vaan siitä, miten elämä kimpoaa niiistä.
Näyttely Alec Soth: Gathered Leaves Valokuvataiteen museossa avautuu 25. elokuuta.