Analyysi: Huippu-urheilun johdossa jäi humuvaihde päälle

Rion surkea mitalimenestys asettaa tuhlaamisesta kritisoidun huippu-urheilun muutosprojektin entistä kyseenalaisempaan valoon.

urheilu
Mika Kojonkoski
Mika KojonkoskiAOP

Suomi teki Riossa historiansa huonoimman mitalituloksen. Juuri näin ei pitänyt käydä. Päinvastoin, suomalaista huippu-urheilua on 2000-luvulla luotsattu suurieleisesti uuteen suuntaan. Samalla sen julkinen rahoitus on lisääntynyt voimakkaasti.

On kuitenkin epäselvää, mitä kaikkea tuolla rahalla on saatu aikaan. Olympiakomitean tavoitteissa vilisee bisnesmaailmasta tuttua sanastoa: jalkautetaan asiantuntemusta, nostetaan yksilö keskiöön, vahvistetaan Olympic Team Finland -ajattelutapaa, vauhditetaan keskittämisratkaisuja. Samaa jargonia kuullaan Olympiakomitean huippu-urheiluyksikköä neljä vuotta luotsanneen Mika Kojonkosken suusta.

– Hyvä valmennusprosessi ei ole sulkeutuva prosessi, vaan se hakee koko ajan parempaa ja kommunikoi ympäristölleen. Intohimo kehittyä, sellainen jatkuvan kehittymisen periaate, Kojonkoski pohdiskeli sunnuntaina Ylen haastattelussa.

Haastattelussa Kojonkoski peruutti aiemmista puheista, joiden mukaan Suomi olisi Pohjoismaiden paras olympiavuonna 2020. Se onkin vain visio, joka on “eri asia kuin tavoite”.

Kojonkosken nousu Suomen urheilun ykkösjohtajiin sai alkunsa vuonna 2008, kun ministeri Stefan Wallin (rkp) asetti Risto Niemisen johtaman työryhmän pohtimaan huippu-urheilun tehostamista. Työryhmän raportin jälkeen Wallin sysäsi liikkeelle Olympiakomitean projektin huippu-urheilun toimintatapojen muuttamisesta.

Lopputulos oli 40-sivuinen raportti, jossa jaariteltiin itsestäänselvyyksiä ja toisteltiin vanhaa sanaparia “urheilijan polusta”.

Syntyi HuMu-työryhmä, johon yhdeksi jäseneksi tuli Kojonkoski, maailmalla ansioitunut mäkihyppyvalmentaja. HuMu käytti kahden vuoden aikana 2,5 miljoonaa euroa. Suomen Kuvalehden mukaan työryhmän jäsenet kuittasivat keskimäärin yli 10 000 euron kuukausiansiot, autoedun kanssa.

Lopputulos oli 40-sivuinen, kovasti kritisoitu raportti, jossa jaariteltiin itsestäänselvyyksiä ja toisteltiin vanhaa sanaparia “urheilijan polusta”. Työryhmä löi myös pöytään vision Suomesta huippu-urheilun parhaana Pohjoismaana vuonna 2020.

Rahankäyttöön ja työn tuloksiin kohdistetusta kritiikistä huolimatta huippu-urheilun muutosprojekti jatkui suunnitellusti. Vuonna 2012 Olympiakomiteaan perustettiin huippu-urheiluyksikkö, jonka johtajaksi nousi Mika Kojonkoski.

"Humuvaihde" jäi päälle

Eräs huippu-urheiluvaikuttaja totesi minulle viime keväänä, että Olympiakomiteassa on jäänyt “humuvaihde” päälle.

Selvittelin tuolloin järjestön ja sitä rahoittavan ministeriön toimintatapoja. Ministeriön tarkastuspäällikkö oli juuri antanut raportissaan kovaa kritiikkiä Olympiakomitean rahankäytöstä. Huomio kiinnittyi muun muassa koviin palkkoihin, epäselviin kilometrikorvauksiin ja siihen, että järjestön työ on usein tarkoittanut palveluiden ja tuotteiden ostamista urheilun sisäpiirin tutuilta nimiltä. Ostoja ei kilpailutettu.

Ennen uuden tarkastuspäällikön tuloa ministeriö oli varsin laiskasti seurannut järjestön rahankäyttöä. Kun siihen puututtiin, se ei käynyt kivuttomasti.

Ministeriön liikuntayksikön tuolloinen pomo, Olympiakomitean puheenjohtajan Risto Niemisen hyvä ystävä Harri Syväsalmi jopa usutti omia alaisiaan etsimään heikkouksia tarkastusraportista. Juttumme jälkeen ministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) kutsui professori Heikki Halilan selvittämään ministeriönsä toimintatapoja.

"Muutos ei ulotu urheilijan asemaan"

Jos Olympiakomitea ja huippu-urheilu toimisivat omilla rahoillaan, huonoa mitalimenestystä tai rahankäyttöä ei tarvitsisi niin paljon selitellä. Olympiakomitean rahoista yli 80 prosenttia tulee kuitenkin ministeriön jakamina tukina. Sen saama tukipotti on ollut vajaat 10 miljoonaa euroa vuodessa.

Todellisuudessa valtio satsaa huippu-urheiluun selvästi enemmän. Valtion liikuntaneuvosto teki vuoden 2013 osalta laskelman, jonka mukaan valtion rahaa ohjattiin eri reittejä huippu-urheiluun yhteensä noin 33 miljoonaa euroa. Huippu-urheilun tuki on ylipäätään kasvanut voimakkaasti 2000-luvulla.

Mitä rahalla on saatu aikaan? Olympiakomitea julkaisi keväällä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen kanssa oman selvityksensä urheilutoimijoiden näkemyksistä. Kehuja tuli muun muassa kentän hajanaisuuden vähentymisestä ja urheilijalähtöisyyden lisääntymisestä.

Sen sijaan vain 16 prosenttia toimijoista oli sitä mieltä, että urheilijoiden ja valmentajien sosiaalinen ja taloudellinen asema on parantunut. Olympiakomitea itsekin myöntää, että muutos ei ulotu vielä urheilijan ja valmentajan asemaan tai menestykseen.

Huippu-urheilun johdon sosioekonominen asema sen sijaan näyttää olevan kunnossa. Vuonna 2014 Kojonkosken tulot olivat vajaat 120 000 euroa. Tarkastuspäällikkö antoikin keväällä järjestölle huutia siitä, että ministeriön määräämää palkkakattoa ei ollut noudatettu.

Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen perusteli liksoja minulle sillä, että muuten Kojonkosken kaltaiset osaajat viedään käsistämme maailmalle. Kriitikot ovat esittäneet, että nyt joutaisi jo viedäkin.

Olympiakomitean puheenjohtaja perusteli kovia liksoja sillä, että muuten Kojonkosken kaltaiset osaajat viedään käsistämme maailmalle. Kriitikoiden mukaan nyt joutaisi jo viedäkin.

Keskustelu urheilujohdon toimintatavoista elää myös maailmalla, ja asenteet ovat tiukentumassa: Vuonna 2014 Norjakin vetäytyi vuoden 2022 talviolympialaisten hakuprosessista. Maassa suuttumusta aiheutti Kansainvälisen olympiakomitean lähettämä tuhansien sivujen vaatimuslista, jossa vaadittiin muun muassa kuningasta järjestämään urheilupomoille juhlat linnassaan.

Ministerin näytön paikka

Elantonsa kanssa rimpuilevat suomalaiset urheilijat ja valmentajat kysyvät Rion jälkeen entistä painokkaammin, menevätkö valtion rahat oikeisiin osoitteisiin.

Saman kysymyksen esittävät vanhemmat, jotka leipovat mokkapaloja junioreiden turnauksiin ja ostavat niitä toisiltaan harrastustoiminnan rahoittamiseksi. He tuskin jaksavat kuunnella ympäripyöreää jargonia urheilijan poluista ja ympäristölleen kommunikoivista prosesseista.

Kojonkoski on valitellut, että muutostyö alkaa tuoda menestystä vasta 10–15 vuoden sen käynnistämisen jälkeen. Voisi kuitenkin kuvitella, että jo matkalla suunta olisi enemmänkin ylös- kuin alaspäin.

Toinen keskustelunaihe on, kuinka merkittävä yhteiskunnallinen ongelma Suomen heikko mitalimenestys ylipäätään on tai kuinka paljon valtion rahaa tuon ongelman ratkomiseen pitää käyttää. Entä miten urheilun järjestökenttä ja sen johto pystyvät vastaamaan suomalaisen liikunnan ja urheilun suurimpaan haasteeseen eli kansan vähäiseen liikkumiseen?

Ministeri Grahn-Laasosella on nyt joka tapauksessa paikka näyttää, jääkö kritiikki jälleen kuulematta vai tuleeko suomalaisen huippu-urheilun johtamiseen muutos.

_Tarkennus juttuun kello 15.23: Lisätty maininta, että Norja vetäytyi talviolympialaisten hakuprosessista vuonna 2014. _