Ilposet-kioskin Anja ja Heikki palvelevat ministerit ja muut samalla arvolla: "Toivon aina, että kaikilla olisi jees"

Esittelemme Kivijalassa-juttusarjassa helsinkiläisiä kivijalkayrityksiä. Viidennessä osassa tapaamme Kruununhaassa elintarvikekioskia pitävän Anja Tennilän ja hänen poikansa Heikki Niemelän. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen kukaan ei enää erehdy luulemaan toistensa lauseita jatkavaa sympaattista kaksikkoa aviopariksi.

Kotimaa
Heikki ja Anja

Heikki Niemelä hoksaa ikkunan takaa tutun asiakkaan jo ennen kuin tämä on ehtinyt ovesta sisään. Niemelä nostaa saman tien tupakkakaapin rullaoven ja nappaa hyllyltä askin, poistaa tottuneesti kääremuovin ja ojentaa sen tiskille ehtineelle asiakkaalle.

– Morjensta vaan ja lippu korkealle!

Kivijalassa -logo
Lasse Isokangas / Yle

Niemelä muistaa hyvin todennäköisesti joka ikisen Kruununhaassa sijaitsevan Ilposet-elintarvikekioskin asiakkaan tyypillisen ostoksen: Kuinka monta riviä Kenoa, minkä sortin tupakkaa ja valikoituuko vitriinistä sokerista vai suolaista syötävää?

– Tykkään palvella ja jutella ihmisten kanssa, mutta joskus se menee yli, muttei se mitään.

Tällä Niemelä tarkoittaa lähinnä sitä, että asiakkailla on usein kiire jatkaa matkaa, siinä missä hän olisi mielellään turissut vielä tovin.

– Ihmisillä ei ole aikaa rupatella niitä näitä. Käydään asioilla ja siinä kaikki.

Tiskin takana hyväntuulinen Niemelä on elementissään, vaikka työ kioskissa ei ollut hänen oma suunnitelmansa.

Jos ihan totta puhutaan, nyt 54-vuotiaalle Niemelälle olisi voinut käydä huonosti jo elämän alkumetreillä. Hänellä on sama harvinainen lisämunuaisen kuoren vajaatoimintasairaus kuin epäonnisella Juhani-isoveljellään, joka kuoli 19 päivän ikäisenä.

– Silloin lääkärit olivat montaa mieltä siitä selviäisikö Heikkikään. Elämä on sitä, että toiset jatkavat ja toiset eivät, Anja Tennilä, 77, sanoo nyt.

Koska perheen kotikaupungissa Tampereella lääkärit eivät pystyneet hoitamaan Juhania ajoissa, nuori äiti Anja Tennilä taisteli samoista oireista kärsineen kuopuksensa Helsingin lastenklinikalle sairautta tutkineen ylilääkäri Jaakko Perheentuvan hoitoon.

Muuttokuorma ja uusi elämä pääkaupungissa seurasivat perässä.

Unelma kahvilasta vaihtui kioskiin

Äiti ja poika ovat palvelleet yhdessä saman tiskin takana Mariankatu 17:ssa kaksikymmentä vuotta. Aiemmin Niemelä työskenteli jonkin aikaa isänsä matkailuautobisneksessä, mutta siellä häntä kohdeltiin kuin pahnanpohjimmaista. Samoihin aikoihin Tennilä erosi Heikin isästä ja päätti jättää työnsä Helsingin yliopiston virustieteiden laitoksen näytteidenotossa.

Mielessä oli kytenyt jo jonkin aikaa idea siitä, että hän alkaisi yrittäjäksi. Siten hän voisi turvata itselleen ja pojalleen toimeentulon – olla riippumaton muista.

– Sairaus on kuitenkin sairaus ja se voi olla monelle työnantajalle este, kun tulijoita olisi niin paljon. Ajattelin tietysti, että jos löydän meille kummallekin työn, siinä säästyy paljolta huolelta, Tennilä sanoo.

Alun perin Tennilän haaveena oli oma kahvila. Mielekästä liiketilaa kauniine ikkunoineen ei kuitenkaan löytynyt, joten hän päätti mennä katsomaan kaupan olevaa Ilposet-kioskia Vironkadun ja Mariankadun kulmaan Kruununhakaan. Elettiin kesää 1995.

Kampa on hitti

Tennilä muistaa vieläkin kioskinpitoon kyllästyneen nuivan naisen sanat "minä en ala enää ketään passaamaan enkä kenenkään rutinoita kuuntelemaan. Että ostakaa pois vaan. Ei tämä ole minua varten."

Ja Tennilä osti, olihan liiketilassa sentään ihan kivat ikkunat ja "kai siinä jonkinlainen intuitiokin oli".

Hän asennutti ensitöikseen uunin keittiöön ja palkkasi remonttimiehet hoitamaan neliöt paraatikuntoon.

Paljon oli tehtävää, mutta nimeä ei sentään lähdetty muuttamaan. Lähinnä siksi, koska Tennilä ei ole omien sanojensa mukaan minkäänlainen "estradi-ihminen".

– En ole sellainen, että haluaisin antaa kioskille nimen Anjan kioski tai Tennilän kioski. Ilposet oli aivan hyvä ja nyt kun olemme tässä kaksikymmentä vuotta olleet, ihmiset alkavat jo muistaa ettei se ole meidän nimemme, Tennilä sanoo.

– Mutta Hekan kiska olisi kanssa hyvä, Niemelä huikkaa.

Onko "Heka" Niemelän lempinimi?

– Ei, mutta joskus Hessuksi kutsutaan.

Se kuuluisa porvariston hillitty charmi

Mariankatu lienee suurimmalle suomalaisista tuttu presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolta. Mariankadulla nimittäin sijaitsee se Presidentinlinnan ovi, josta ensimmäiset juhlavieraat astuvat sisään Jääkärinmarssin soidessa.

Nurkan takana tönöttävät myös valtakunnan näyttävimpiin pytinkeihin kuuluvat Suomen Pankki, Säätytalo ja Ritarihuone, joten arvokkaita mustia virka-autoja lipuu Ilposten ohi päivittäin. Välillä joku niistä pysähtyy ja matkaan ostetaan kahvia, pikkusikareita tai iltapäivälehti.

Tennilän mukaan elämä Kruununhaassa tuntuu arvokkaalta muutenkin eikä hän nyt puhu neliöhinnoista.

Paikan pitää olla aina niin tip top, että kuka tahansa voi astua ovesta sisään, mutta jokaista asiakasta palvellaan yhtä hyvin.

Anja Tennilä, Elintarvikekioski Ilposet

Kaupunginosan yllä leijailee ihan omanlaisensa tunnelma. Ehkä se on sitä kuuluisaa porvariston hillittyä charmia, jota edes karaokepaikkojen edessä hoipertelevat oman elämänsä tangokuninkaalliset eivät pysty pilaamaan.

– Täällä ei huudeta ja ravata kaljapullojen kanssa. Vaikka ihmisiä on joka lähtöön, se jokin paha puuttuu. Eletään hyvää arkipäivää, Tennilä pohtii.

Niemelä on samaa mieltä.

– Tullaan ja mennään ja sanotaan päivää, kuten kuuluukin. Asiallista porukkaa.

Se, että elintarvikekioski Ilposet on edelleen pystyssä eikä ruskeita ikkunateippauksia ole vaihdettu monen muun kioskin tavoin sinikeltaisiin, tarkoittaa sitä, että äidin ja pojan yhdessä pitämästä kioskista on tullut osa kruununhakalaisten arkea. Paikalliset ovat haluavat säilyttää persoonallisen kioskinsa.

– Kyllä sitä aina välillä kuulee, että kenen kanssa sitä sitten juttelisi ja kertoisi kuulumisiaan, jos emme olisi täällä. Ihmisillä voi olla elämässä meneillään vaikka mitä, joten on tärkeää, että tänne on aina hyvä tulla, Tennilä kertoo.

Jotkut iäkkäämmät asiakkaat käyvätkin Ilposilla lähinnä kuluttamassa aikaa.

– Sanon aina, että tervetuloa vaan. On parempi lähteä haukkaamaan raitista ilmaa, sen sijaan että istuisi vaan pirtissä.

Viidentoista tunnin työpäivä on vakio

Arkisin elintarvikekioski Ilposet on auki aamuseitsemästä iltayhdeksään. Viikonloppuisin ovi avataan yhdeksältä. Kiinni se on lähinnä jouluna ja juhannuksena.

Taka-Töölöstä Kruununhakaan aamun toisella raitiovaunuvuorolla kulkeva Tennilä on työntouhussa jo tuntia avaamisaikaa aiemmin. Hän lämmittää leivonnaiset, täyttää sämpylät, asettelee iltapäivälehdet telineisiin, laittaa kahvin tippumaan ja tekee monta muutakin asiaa ennen kuin voi toivottaa asiakkaat tervetulleeksi.

Tennilä tekee arkisin yli viidentoista tunnin työpäivän. Omakotitalossa Tuusulassa asuva Niemelä saapuu yhdeksäksi ja lopettaa työpäivän joskus alkuillasta. Tennilä huolehtii, ettei hänen poikansa rehki liikaa. Sairaus pysyy aisoissa lääkityksellä, mutta lepoakin pitää olla. Omasta jaksamisestaan hän ei kanna huolta.

– En tunne väsymystä. Kaikki ihmettelevät, että miten jaksan. Ei kai siinä muuta kuin, että olen saanut hyvät geenit, Tennilä miettii.

Kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu tuhansia 15-tuntisia työpäiviä, mutta ei kuulemma yhtäkään aamua, jolloin töihin ei olisi ollut ilo tulla. Niemelä on samaa mieltä.

– Tämä on hyvä työpaikka, ympäristö ja kaikin puolin hyvä.

Hintalappuja on joka paikassa

Se, että joka ikinen hyllyn suklaalevy ja vitriinin karjanpiirakka ovat ojennuksessa, kertoo yhtä paljon Tennilän säntillisestä luonteenlaadusta kuin kunnioituksesta asiakkaita kohtaan. Tiskin on kiillettävä, eikä pöydille saa jäädä lojumaan likaisia kahvikuppeja.

– Paikan pitää olla aina niin tip top, että kuka tahansa voi astua ovesta sisään, mutta jokaista asiakasta palvellaan yhtä hyvin.

Tennilä huolehtii, että joka päivä kello kahdentoista hujakoilla he syövät takahuoneessa yhdessä kunnon lounaan. Ei mitään muovikelmuun pakattuja eineksiä vaan itsetehtyä kotiruokaa, vaikkapa uunilohta ja muusia. Jälkiruokaakin on joka päivä. Siitä he eivät tingi.

Ovea ei suljeta lounaan ajaksi, vaan asiakkaita palvellaan samalla tavalla kuin muulloinkin. Jos ovi käy tiuhaan, ollaan vaikka vahtivuoroissa.

Tennilä kertoo, että asiakkaat ovat tottuneet näkemään heidät kummatkin hääräämässä tiskin takana, eli jos toinen puuttuu siitä seuraa kysymyksiä. Enää kruununhakalaiset eivät tosin luule toistensa lauseita täydentäviä kioskinpitäjiä pariskunnaksi.

– Joitakin vuosia sitten ihmiset saattoivat kysyä, että missäs vaimo on, Niemelä nauraa.

Älä tee tämän päivän töitä huomenna

Kioskinpitäjä muistaa kuinka yhtenä päivänä muutama vuosi sitten keski-ikäinen nainen osti kuin ohimennen Ässä-arvan ja raaputti siitä päävoiton. Pulssi kiihtyi myös tiskin takana kun Tennilä vakuutteli epäuskoiselle naiselle, että totta se on. Arvassa luki kolme kertaa 100 000 euroa, aikamoinen summa! Usko pois!

Tennilä kertoo, ettei hetkeäkään ajatellut, kuinka mielellään olisi ottanut eurot omalle tililleen, iskenyt lapun luukulle ja ottanut äkkilähdön safarille Afrikkaan. Kateudesta ei voi syyttää jälkikasvuakaan.

– Onnea vaan! Siitä saavat muutkin potkua loppujuoksussa. Toivon aina, että kaikilla olisi jees, Niemelä sanoo.

Tennilä tuumaa, että ehkä on voittanutkin päävoiton. Ei arvassa, vaan elämässä. Ennusteissa kun ei ollut kehumista ja matkan varrelle osui vuosien saatossa paljon pahaa. Kaikesta huolimatta hänelle ja Heikille kävi kuitenkin hyvin.

– Se on nyt tässä valmiina. Hyvä elämä. Sen kun elää vaan.

Hän uskoo, että koska huominen on aina epävarma, tänään kannattaa elää niin paljon kuin voi. Tarttua mahdollisuuksiin eikä jättää mitään, jonka voi tehdä tänään, huomiselle. Kun ei ole keskeneräisiä asioita mielessä, uuteen päivään herää mielellään.

Niemelä on oppinut asenteen äidiltään ja saattaa usein ehdottaa, että pitäisikö hoitaa vielä jokin askare valmiiksi huomista varten? Kuoria vaikka ne sämpylöitä varten keitetyt kananmunat.

– Vastaan aina, että totta kai.