Kuvat ovat kuin kaatopaikalta: suljettuja roskapusseja, auki revenneitä jätesäkkejä, kasoittain rikkinäisiä huonekaluja, törkyisiä vaatteita, likaa ja ihmisen eritteitä.
Näky vetää hiljaiseksi, kun tajuaa, että kuvissa on asuntoja, ihmisten koteja.
Kuvat ovat tulosta valokuvaaja Tomi Tuulirannan nelivuotisesta projektista, jossa hän kuvasi syrjäytyneiden, alkoholistien ja huumeidenkäyttäjien asuntoja, jotka ovat jääneet tyhjilleen häädön – tai kuoleman – jälkeen.
– Minulla ei ollut mitään käsitystä, että jotain tällaista voi olla. Ikähaarukka on laaja: asunnoissa asui ihmisiä alle 20-vuotiaista seitsemänkymppisiin.
Kalman haju
Projekti sai alkunsa, kun Tuulirannan yhteistyökumppani Mikko Myllymäki, joka on erikoistunut törkyisten asuntojen remontointiin, ehdotti, että niiden elämänjäljet taltioitaisiin.
Tuuliranta pääsi käymään niin törkyisissä asunnoissa, että hänestä tuntui mahdottomalta, että niissä on kukaan voinut elää, hän halusi tuoda kuvat myös julki.
– Näin ei voi jatkua. Haluan, että tällaisia ihmisiä autetaan nykyistä aikaisemmin. Kun kuvat on otettu, se on myöhäistä.
Kaikkia asunnot koskettivat omalla tavallaan Tuulirantaa, mutta erityisesti mieleen jäi asunto, jossa oli veriroiskeita seinällä: asukas oli ampunut itseään päähän.
Tuulirantaa oli varoitettu etukäteen näystä, mutta se ei ollut edes pahin asia.
– Se haju, kalman haju, joka tuntuu rappukäytävässä asti, jolloin tietää, että on oikeassa talossa. Ja kun kotiin pääsee, haju kummittelee pitkään nenässä.
Toinen valokuvaajaa ravistellut näky oli lautanen, jossa oli kaksi muovihaarukkaa ja tähteeksi jäänyttä koiranruokaa. "Vähäkin on jaettu."
Koiranruokaa ja laskiämpäreitä
Tuulirannan mukaan ihmiset, jotka asuivat hänen kuvaamissaan asunnoissa, eivät notku kaupungilla.
– He ovat niin huonossa kunnossa, että he korkeintaan hakevat jotain lähikaupasta: säilykkeitä, koiranruokaa, makaronia, mitä nyt muutamalla eurolla saa koko viikoksi.
Monissa asunnoissa nukkumapaikan vieressä on ämpäri tai joku muu astia, johon kaikki hädät hoidetaan.
– Astia voi valua yli, mutta silti vessaan ei enää jakseta mennä. Se on aika karua.
Yksi yhdistävä tekijä
Tuulirannan mukaan lähes kaikilla asunnoilla on yhdistävä asia: niissä on posliinienkeleitä.
– Niitä on ikkunalaudoilla, kirjahyllyssä tai piilotettuna kaappeihin. Niitä koko ikäkirjolla. Kai niillä haetaan turvaa, lohdutusta tai pelastusta. Että joku toivonkipinä siellä vielä on.
Koska kaikki Tuulirannan kuvaamat kohteet ovat nimettömiä, koko asunnossa eläneen ihmisen tarina ei hänelle selvinnyt. Mutta pelkkä asuntoon pääsy paljasti paljon.
– Siitä sai helposti selville iän, sukupuolen, sen, mistä ihminen on pitänyt. Jotain harrastustakin monilla oli, esimerkiksi maalausta tai askartelua.
Nimettömiä yksinäisiä
Nimettömiä asukkaat olivat monesti myös läheisilleen. Kun esimerkiksi kuolemantapauksen jälkeen remonttifirma soitti omaisille ja kysyi, haluaisivatko he asunnosta jotain muistoesineitä, vastaus oli poikkeuksetta ei.
– Omaiset eivät halunneet edes nähdä koko paikkaa: kaikki vain säkkiin, siirtolavalle ja kaatopaikalle. Usein siinä vaiheessa selvisi, että yhteyttä ei ole pidetty vuosiin.
Tuuliranta toivoo, että valokuvansa koskettaisivat – ennen kaikkea päättäjiä.
– Haluan näyttää, mitä elämän nurjalla puolella tapahtuu, kun rahaa ei ole ja tilanne on epätoivoinen. Ja se koskettaa yhä nuorempia ihmisiä. Tämän pitäisi olla hyvinvointiyhteiskunta, mutta totuus on toisenlainen.
Unohdetut valokuvanäyttely on nähtävillä Taidegalleria Ruplassa Helsingissä Helsinginkadulla 7. - 25.9. 2016.
Tomi Tuulirantaa haastatteli Titta Puurunen.