Pieni Tartto on ponnistanut eurooppalaisen katutaiteen kärkikastiin: "Se on täällä laitonta, mutta ei luvatonta"

100 000 asukkaan Tartosta on kasvanut katutaiteen suurkaupunki viimeisten kymmenen vuoden aikana. Vaikka katutaide on virallisesti laitonta, antavat viranomaiset sen kukoistaa. Yksi selittävä tekijä on se, että taiteilijat rakastavat kaupunkiaan ja kaupunkilaiset taiteilijoitaan.

kulttuuri
Katutaiteilija Okeiko omenapuutarhateosken kimpussa.
Katutaiteilija Okeiko omenapuutarhateoksen kimpussa.Sanna Vilkman/Yle

Tartossa, uneliaan omakotitaloalueen uumenissa, on villiintynyt omenatarha. Sen kymmeniä lajikkeita pursuavat puut ovat nääntyä hedelmätaakkansa alle. Neuvostoaikaan tarha kuului yliopiston maataloustieteelliselle tiedekunnalle. Sittemmin nekin, jotka ovat paikasta tienneet, ovat sen unohtaneet.

Nyt puutarhan ränsistynyt huoltorakennus on muuttumassa maagisen metsän temppeliksi. Asialla on kolme nuorta katutaitelijaa, joiden teos on osa Stencibilty-festivaalia. Toiveena on, että tarttolaiset löytäisivät taideteoksen myötä unohdetun paratiisinsa ja ottaisivat sen käyttöön.

– Viron kansantaruissa on paljon pyhiä metsiä, joten siitä saimme idean teoksellemme. Tässä kuljetaan taikametsässä kehittämiemme taruolentojen kanssa. Tarinan avulla voimme yhdistää erilaiset tyylimme, kuvailee Maari Soekov.

Kuvassa vasemmalta oikealle Okeiko, Maari Soekov ja Graciela Animalito.
Kuvassa vasemmalta oikealle Okeiko, Maari Soekov ja Graciela Animalito.Sanna Vilkman/Yle

Valmis teos elää vain yhden illan. Rakennukseen tulevat kulkevat huoneesta toiseen, ohi sisälle tuotujen puiden ja nuotiopiirin, päätyen lopulta tanssimaan varjojen kanssa unensieppaajan alle. Matkan päässä on palkinto – rikkoutuneesta ikkunaluukusta ojennettava omena.

Okeikon sapluunalla tekemiä lehtiolioita
Okeikon sapluunalla tekemiä lehtiolioita omenapuutarhassa.Sanna Vilkman/Yle

Argentiinalainen Graciela Animalito on tehnyt urallaan kuvituksia, videopelejä, animaatioita, sarjakuvaa ja katutaidetta. Koskaan ennen hän ei kuitenkaan ole päässyt toteuttamaan kokonaisvaltaista elämysteosta.

– Nämä seinät ovat niin huonossa kunnossa, etteivät ne edes ole ihanteellisia maalaamiseen, mutta tässä on kyse jostain ihan muusta, kokonaisen tilan suunnittelusta. Se on ihan huikeaa!

Omenapuutarha on vain yksi monesta rönsystä Tarton katutaiteen evoluutiossa.

Okeiko ja Soekov työssään
Okeiko ja Soekov työssään.

Sillan alta paraatipaikoille

Kymmenisen vuotta sitten Emajoen ylittävän Vapauden sillan alle syntyi luvaton galleria, jonka vaihtuvassa näyttelyssä parhaat työt jätettiin rauhaan. Niitä eivät sotkeneet muut taiteilijat, eikä kaupunki pessyt niitä pois. Tai yritti ensin, mutta tarttolaiset nostivat äläkän. He pitivät näkemästään ja halusivat lisää.

Vähitellen katutaide nousi sillan alta kaupungin kaduille, ravintoloiden seinille ja kulttuuria rakastavan kaupungin keskeisille paikoille.

Supilinnan kaupunginosaan keskittynyt, siveltimellä maalaava Kairo tekee teoksiaan kirkkaassa päivänvalossa liekutellen samalla vauvaa vaunuissa. Kun hän maalasi sähkökaappia peittävää teosta, tulivat sähköyhtiön miehet ihailemaan jälkeä ja totesivat, että tee nyt, kun on noin hieno.

Vaikka katutaide on teknisesti ottaen laitonta, katsovat kaupungin viranomaiset sitä läpi sormien ja käyttävät sitä jopa Tarton matkailun markkinointivalttina.

Vapauden silta Tartossa
Vabaduse sild, Vapauden silta Tartossa. Sillan alla on Vapausgalleriaksi kutsuttu katutaiteen jatkuva omatoimigalleria.Sanna Vilkman/Yle

Seitsemättä kertaa järjestetyn Stencibility-festivaalin kuraattori Kadri Lind pitää kielen keskellä suuta vastatessaan kysymykseen siitä, onko katutaide luvallista. Nukkuvaa leijonaa ei ehkä kannata sohia kepillä.

– On aina tasapainottelua, mikä on lopulta sallittua ja mikä ei. Kaupunki tosin nykyisin rahoittaa festivaaliamme. Ehkä kaupungintalolla pidetään katutaiteesta.

Kaupunki on jopa ehdottanut, että festivaalin ydinporukka ottaisi kaupungin kaiken katutaiteen kuratoidakseen, eli alkaisi arvioida sitä, mitkä laittomat teokset ovat taiteellisesti riittävän kovatasoisia säästyäkseen painepesurilta. Tarjouksesta on kieltäydytty kohteliaasti.

– On ihan mahdoton ajatus, että me alkaisimme luokitella katutaidetta hyvään tai huonoon, se sotii koko katutaiteen ideaa vastaan. Mikä oikeus meillä olisi? Nyt sitä tosin tekee koko ajan joku, jonka henkilöllisyyttä tai perusteluja ei tiedetä, Kadri Lind sanoo.

Katutaiteilija Soekov työssään
Maari Soekov maalaa.Sanna Vilkman/Yle

Kohteliasta kuratointia

Suuri selittävä tekijä kaupungin lenseälle asennoitumiselle on se, että paikalliset taiteilijat ovat olleet alusta lähtien enimmäkseen tarkkoja siitä, mihin tekevät ja mitä tekevät. Teosten pitää sopia ympäristöönsä. Miljöinä suositaan hylättyjä rakennuksia tai paikkoja, joihin ihmiset itse kaipaavat muutosta. Vanhat arvorakennukset on jätetty rauhaan.

Stencibility-festivaali syntyi alun perin tarpeesta tarjota yhteistyöalusta virolaisille katutaiteilijoille. Sen nimi heijastaa paikallisten ajatusta katutaiteesta kaikkien elinympäristöä parantavana asiana, jota voi tehdä myös vastuullisesti. Nimi tulee sapluunaa ja järjenkäyttöä tarkoittavista englannin sanoista.

– Me olemme kohteliaita kuratoinnissamme. Taiteiljoita kutsuttaessa aloitamme aina sillä, että esittelemme kaupunkia. Me haluamme varmistaa, että teokset heijastelevat tätä kaupunkia ja ovat mahdollisimman paikkasidonnaisia.

Myös taiteilijoiden mielestä Stencibility-festivaali on tehnyt suuren työn sen eteen, että tarttolaiset ovat niin suopeita katutaiteelle.

– He ovat luoneet vision Tarton katutaiteesta asiana, joka on kaunista ja antaa kaupunkilaisille paljon. Katutaide ei ole tägejä ja töhryjä, paikkojen rumentamista. Se on sitä, että kaupunki kuuluu ihmisille, ei vain yrityksille, jotka maksavat mainostilasta. Tämän muutoksen takana on ihana pieni joukko ihmisiä, jotka ovat todella pistäneet sielunsa peliin, summaa Maari Soekov.

Avoimen ilmapiirin takaa löytyy muitakin selityksiä. Tarton yliopistossa on valtavasti nuorta väkeä ja aktiivisia taidekoululaisia. Kaupungissa on aina suosittu taiteita ja sitä pidetään Viron kulttuuripääkaupunkina.

Taustalta löytyy myös ikuinen nokittelu Tallinnan kanssa. Pääkaupunki noudattaa katutaiteen suhteen nollatoleranssia ja sen edustaja on ilkkunut, miten Tarton täytyy pitää kiinni boheemista maineestaan, kun sillä ei muuta ole. Lindiä Tallinnan asenne huvittaa.

– Pääkaupungeissa tilanne on usein toinen kuin pienemmissä kaupungeissa. Siellähän maalattiin piiloon yhden tunnetuimman katutaiteilijamme työ, koska he katsoivat, ettei mikään sapluunalla tehty voi olla taidetta.

Biancoshockin asunnottomuusteos
Italialainen Biancoshock laittoi asunnotonta esittävän nuken pankin nurkalle. Teoksen nimi on V.I.P. - Very Important Poverty.Biancoshock/Stencibility

Yhteiskunnallisuudelle olisi tilaa

Vaikka festivaalin puitteissa toteutetut muraalit ovat muuttuneet pysyväksi osaksi Tarton katukuvaa, haluttiin tänä vuonna jotain muuta kuin seinämaalauksia. Uusia teoksia on viety maaseudulle ja myös muihin kaupunkeihin, eivätkä ne pistä silmään Tarton keskustassa. Kadri Lind muistuttaa, että katutaide ei tarvitse vaikuttaakseen suuria seinäpintoja tai kalliita maaleja. Se voi olla pieni oivallus tai teko.

Kadri Lind
Kadri LindKatriina Laine / Yle

– Katutaide on ytimeltään yksinkertaista ja pientä. Siihen ei tarvita organisaatiota tai paljoa rahaa, että herättää ajatuksia.

Hetkellinenkin teos voi herättää isoja aaltoja, huomauttaa Lind. Niitä sai aikaan tänä vuonna festivaalin tunnetuin kansainvälinen vieras, italialainen Biancoshock. Yhteiskunnallisista teoksistaan tunnettu taiteilija toi tarttolaisen pankin kupeeseen punaisen maton, ja asetteli sille koditonta esittävän nuken.

Moni ohikulkija kävi hätääntyneenä tarkistamassa, onko kaverilla kaikki kunnossa. Osa yritti antaa sille rahaa, ja lähellä päivystävät mormonit tarjoilivat kodittomalle raamattuja, kuvailee Lind jo elokuussa toteutettua installaatiota.

– Kodittomat ovat läsnä joka päivä, mutta heitä ei haluta nähdä. Havaitsemiseen ja huolestumiseen tarvittiin sen matto.

Lindin mielestä on hienoa, että Tartossa kukkivat kaikki katutaiteen tyylisuunnat. Siinä, että moni tekee teoksia puhtaasti esteettisin perustein, ei ole mitään pahaa, mutta Lind toivoo, että katutaide kehittyisi poliittisempaan suuntaan.

– Meillä on paljon poliittisia sapluunamaalareita, mutta voisi olla vielä lisää. Katutaide on todella hyvä väline vaikeista aiheista keskustelemiseen ja etenkin siihen, että kiinnitetään ihmisten huomio ongelmiin ympärillämme.

Graciela Animaliton hahmoja
Graciela Animaliton, eli Animatolandin hahmoja.Sanna Vilkman/Yle

Hampaattomaksi arvostettu?

Tarton katutaide on levittäytynyt Euroopan taidegallerioihin ja siitä on tekeillä kirja. Kun kymmenen vuotta sitten taiteilijat juoksivat poliisia pakoon yön pimeydessä, soittelevat ihmiset nyt ja pyytävät maalaamaan omia talojaan. Tartossa on nykyisin vaikeaa olla kovin kapinallinen tekemällä katutaidetta.

Osaa artisteista närästää se, että virallinen kulttuurielämä tavallaan syleilee katutaiteen kuoliaaksi. Kadri Lindin mielestä huoli perustuu vähän vanhahtavaan taiteilijamyyttiin.

– Moni tuntuu luulevan, että katutaiteilija elää pelkästä taiteesta, ei tarvitse rahaa ja voi työskennellä yöt läpeensä. Mutta katutaiteilijat ovat myös ihmisiä ja he tarvitsevat rahaa. Jos on mahdollista, niin tietysti moni alkaa tehdä töitä myyntiin.

Stencibility-festivaali yrittää osaltaan varmistaa, että kenttä pysyy vireänä. Festivaali tekee paljon yhteistyötä koulujen kanssa, sekä järjestää työpajoja ja suunnittelukilpailuja teineille, kertoo Lind.

– Lasten ja nuorten ehdotuksista valitaan paras, jonka he sitten pääsevät toteuttamaan jollekin sopivankokoiselle seinälle taiteilijoiden kanssa. Ei tietenkään ole tarkoitus, että kaikista tulee katutaiteilijoita, mutta haluamme, että nuoret kiinnostuvat taiteesta. Voivat sitten maalata vaikka paperin reunaan, tai kotiautotallin seinään tai vain arvostaa sitä, mitä näkevät.