Sananen – Minulla on tänään anttila

Kotikaupunkini Anttila lopetti. Jotenkin tuntuu, että se jatkaa elämäänsä nimenä ja käsitteenä. Minulla saattaa jopa olla se.

liukuportaat
Lusija Mikko Maasola kynttelikkö päässä
Riika Raitio / Yle

Kotikaupunkini Anttila lopetti viikonloppuna. En olisi arvannut, että tyhjyydentunne on näin lamauttava. Ihan kuin olisin itse uretaanin ja teryleenin tuoksuinen tyhjä halli, jossa on sisällä vain yhdet yhdenkoon sukkahousut. Haarakiila on pingotettu ehkä iäksi sieluuni. Anttila oli koko kansan kauppa, jossa en juuri koskaan käynyt. Mutta haaveilin kaikki nämä vuodet tulevani kansan mieheksi, tavalliseksi ja vahingossa onnelliseksi.

Anttilassa moni koki ensimmäisen kerran vapauden huuman, irtaantumisen painovoimasta ja raskaan askeleen raskauttamasta arjesta. Puhun tietenkin liukuportaista. Se oli rakkautta ensi nykäisyllä. Se oli ensimmäinen paikka äidin sylin jälkeen, josta ei ollut kiire mihinkään. Siihen olisi halunnut jäädä. Kunpa nuo Anttilan liukuportaat olisivat kuljettaneet läpi koko elämän. Tasaisesti ja kuitenkin juuri sopivasti huipaten.

Ensikänni on tärkeä etappi muistojen possujunassa. Sen hohto kuitenkin muuttuu mattapinnan suuntaan, varsinkin jos muistikuvat ovat yksittäisiä efektejä. Ja kun ikä piikkaa nousuhumalasta siivet.

Haaveilin kaikki nämä vuodet tulevani kansan mieheksi.

Liukuportailla ajelu on kestävämpi juttu. Olen itse ajellut Anttilan liukuportaita itkuun asti, nuoren järkahtämättömällä uskolla, että nyt ihmiskunnan teknologinen murros on saavuttanut päätepisteensä. Muutamaa vuotta myöhemmin sain todistaa kun maakuntien lapset ja erityisesti aikuiset tulivat ajelemaan. Maakuntamatkoillaan he kokivat ihmeen. Jokin suurempi voima kuljetti. Me kaikki saatoimme vain antautua.

Ei siitä niin kauaa ole, kun ajelimme suu auki ääriasentoon retkahtaneena ja Anttilan henkilökunta yritti totutella jatkuvaan kovaääniseen kiljahteluun. Ja mikä tuska heillä on täytynyt hapottaa rinnassa, kun eivät itse päässeet työaikana koko ajan ajelemaan liukuportailla.

Meitä vietiin - ja se on maaginen tunne. Nykyisinkin meitä viedään, mutta tavat ovat kierompia ja enemmän pahoinvointia aiheuttavia. Elämäämme viedään pysyvästi verkkoon. Pankki vie rahamme uusilla tuotteillaan. Meidän aikamme on lyhyttavaraa. Meitä viedään nyt valon (ja valokuidun) nopeudella. Liukuportaat tuntuvat monista nykyään liian hitailta. Nautinto on tapettu.

Jokin suurempi voima kuljetti. Saatoimme vain antautua.

Anttila oli synagoga. Se oli tavallisuuden paratiisi. Ympärillään tauotta risteilevät ihmeet, liukuportaat.

Kun halusin päivästäni tavallisen, menin Anttilaan. Etenin niin hitaasti levyosastolla, että aikakin pysähtyi. C-kasetteihin oli talletettu kaikki maailman ihanuus kompaktiin muotoon.

Nykyajan designliikkeet ja halpakaupat ovat toista maata. Ne eivät ole tavallisuuden, puhtaan maalaisjärjen, asialla. Pikkuliikkeet ovat sairaalloisen kalliita. Halpakaupat taas ihan liian halpoja. Pitääkö minun ostaa nämä kaikki, koska voin? Ihmisten suhteellisuudentaju ja rahan arvo on hämärretty, lisäksi vielä todellisten tarpeiden arvomaailma. Se ei ole ihan vähän.

Anttila-kaupat häviävät. Pitääkö käsitteen hävitä?

Meille monelle anttila ei ole enää ollut viime vuosina kauppana välttämätön, mutta nuoruutemme ja kauniin kohtuullisuuden nimenä, ja käsitteenä, sen soisi säilyvän.

Anttila saattaa olla mielentilamme!

Anttila saattaa olla mielentilamme! Meidän on usein vaikea sanoa, olemmeko juuri nyt kohmelossa, masentuneita, ahdistuneita vai itse aiheutetussa autistisessa tilassa.

Mikään näistä ei yksinään natsaa. Muuttomyynnin jälkeinen tyhjyys, pieni loppu, ohkanen onttous ja selittämätön kaipuu yhdistyvät usein katseessamme liikutukseen ja passiiviseen hyvyyteen.

Minulla on tänään anttila. Jos haluat tietää tarkemmin, tule viereeni tuijottamaan lampea.

_Maallikkosaarnaaja Maasola _