Kaikki nukkejen puolesta – Kati Kaipaisen elämä on ollut vuosikymmeniä yhtä teatteria

92-vuotias Kati Kaipainen on tahtonainen, joka on elänyt poikkeuksellisen ja kiinnostavan elämän, jota ovat sulostuttaneet nukketeatterin lisäksi suuret kulttuuri-ihmiset Tauno Palosta Mika Waltariin.

kulttuuri
Kati Kaipiainen olohuoneessaan Pieksämäellä.
Mari Lukkari / Yle

Ensimmäisen kosketus nukketeatteriin tuli sota-aikana Petroskoin teatterissa. Kati Kaipainen näki sikäläisessä teatterissa lavalla miehen nuken kanssa. Kaipainen itse oli Petroskoissa, silloisessa Äänislinnassa, rautatieaseman virkailijana.

– Eräänä päivänä sinne asemalle tuli hyvin surullisen näköinen 3 - 4-vuotias poika. Hän käveli sisään resuisissa vaatteissaan ja pyörtyi siihen paikkaan, Kaipainen muistelee.

Asemalla olleet venäläiset naiset nostivat pojan maasta ja veivät hänet mukanaan.

– Silloin minä ajattelin, että voi kun olisi joku keino tuottaa lapsille iloa. Ehkä se sitten lähti sieltä. Ajatus tuoda lapsille iloa nukkejen avulla.

Nukketeatteritaiteilijaksi 1970-luvun Prahassa sotilaiden vahtivan silmän alla

Katin nimi oli silloin vielä sota-aikana Karin Karlsson. Hän muutti sodan jälkeen Pieksämäelle, jossa työskenteli monen muun kaupunkilaisen tavoin VR:llä. Nukketeatteriajatus jäi kypsymään, kun Kati meni naimisiin, muuttui Kaipaiseksi ja sai lapsia. Heidän kasvettuaan aikuiseksi oli aikaa keskittyä nukketeatteriin.

Kaipainen pääsi yhdessä muutaman muun suomalaisen kanssa Prahaan opiskelemaan teatteria.

– Olimme työväenopiston kirjoilla ja pääsimme Prahaan varmaan siksi, kun luulivat meitä kommunisteiksi.

Kaipainen majoittui kurssitoverinsa kanssa asuntolaivassa, jota vartioivat sotilaat. Suomalaisnaiset luikkivat aamuisin sotilaiden ohi kaupungille ja teatteriin harjoituksiin.

– Outoa oli, kun kukaan ei kadulla katsonut silmiin.

Koulusta parhaiten jäivät mieleen pantomiimiharjoitukset, joissa Kaipaiselle teroitettiin lukemattomien toistojen kautta se, kuinka pienillä eleillä pystytään esittämään paljon. Sitä oppia Kaipainen toisti seuraavat vuosikymmenet omassa nukketeatterissaan.

Hänen mielestään nukketeatteri on edelleen yhtä ajankohtaista kuin se oli 1970-luvun vaiennetussa Prahassa.

– Nukkejen avulla voidaan esittää se, mistä muuten vaietaan.

Nukketeatterille vastustuksesta huolimatta oma Nukkekoti Pieksämäelle

Kati Kaipainen valmistui Prahasta vuonna 1972. Suomeen palattuaan hän aloitti nukketeatteritoiminnan kotikaupungissaan Pieksämäellä. Aluksi kaikki oli pientä. Aktiivisten tyttöjensä kanssa Kaipainen valmisti nukkeja paikallisen opiston kurssien loputtua. Myös teatteriharjoituksia pidettiin kun muut kurssit loppuivat. Esiintymisiä oli satunnaisesti, joskus jopa Mikkelin teatterissa.

Sitten kaikki muuttui. Helposti se ei tosin käynyt.

Kaipainen tiesi, että Pieksämäellä on kaupungin omistama tyhjillään oleva rakennus. Kaupunki suunnitteli Pieksäjärven rannassa olevan nikkarityylisen huvilan purkamista. Siitä nukketeatterille tilat!

– Kaupungininsinööri nauroi, että turhaan se kaipaiska intoilee niiden rättiensä kanssa. Rakennus puretaan kahden viikon päästä. Piste.

Nopeasti Kaipainen otti yhteyttä kaikkiin naisvaltuutettuihin, että nämä äänestäisivät purkamista vastaan.

Nukkekoti
Mar Lukkari / Yle

– Se onnistui! Kokouksen jälkeen kaupungininsinööri soitti ja kysyi, että mitä siellä talolla sitten pitäisi tehdä, Kaipainen hykertelee mieluisasta muistosta kertoessaan.

Kaipainen pyöräili paikalle ja kertoi kaupungininsinöörille ja rakentajamiehille mikä seinä puretaan ja mikä jätetään. Kahden kuukauden päästä pidettiin Nukkekodin avajaisia. 400 ihmistä saapui paikalle.

Nukketeatteria tehtiin leipätyön ohella – talkoovoimin

Avajaisten jälkeen alkoi arki. Kaipainen ja muut naiset pyörittivät Nukkekotia leipätöidensä ohella.

– Mistäs luulet, että me saatiin rahaa, Kaipainen tivaa.

– No näillä. Tyttöjen kanssa teimme myyntiin tällaisia nukkeja, joita varten yksi keräsi hiihtokilpailuissa käytettyjä merkkinauhoja, toinen ompeli mekon ja kolmas koristeli kasvot. Näitä me sitten esitysnukkien ohella ompelimme.

Kati Kaipainen leijonanpää kädessään.
Mari Lukkari / Yle

Nukkekodissa pyöri 1980-luvulta alkaen nukketeatteriesityksiä, erilaisia lasten kursseja sekä yhdeksänä vuotena järjestetyt valtakunnalliset nukketeatterifestivaalit. Kymmenettä kertaa ei tullut.

– Kaupunki ei suostunut avustamaan festivaaleja anomallamme 1000 eurolla. Siihen päättyivät festivaalit. Kaupungininsinöörikin vaihtoi loppuun asti kadun puolta, jos minä tulin vastaan kaupungilla, Kaipainen nauraa.

Teatteri-ihminen henkeen ja vereen

Pieksämäen Nukketalosta löytyy edelleen nukketeatterin nukkeja. Lastenkulttuurikeskus Verso pyörittää kaupungin omistamassa talossa edelleen lastenkulttuuritapahtumia.

Pieksämäen nukketeatterin nukkeja löytyy myös kulttuurikeskus Poleenin tiloista. Loput, lähes parikymmentä, löytyvät Kaipaisen omasta kirjahyllystä.

– Tuon reunimmaisen sain Kyllikki Virolaiselta. Se on Itä-Euroopasta. Kyllikki lahjoitti minulle kaikki miehensä ministerimatkoilta lahjaksi saamansa nuket, Kaipainen esittelee ja nostaa hyllystä pitkänhuiskean nuken.

Kaipainen huokaa olevansa teatteri-ihminen henkeen ja vereen. Enää hän ei nukketeatteria esitä, mutta spontaaniin pantomiimiesitykseen hän intoutuu.

"Minulla on ollut onni tuntea hienoja ihmisiä"

Kaivoesityksen jälkeen katselemme valokuvia: tuossa ovat Päivi ja Paavo Lipponen lapsineen Nukketeatterissa, tuossa Martti ja Eeva Ahtisaari. Ja tuossa Kaipainen ja Tauno Palo Kreetan matkalla.

– Tämä onkin harvinainen kuva, sillä Taunostahan ei vapaa-ajalla saanut kuvia ottaa, Kati kertoo.

Kati Kaipiainen ja Tauno Palo 1978 Kreetalla. Harvinainen lomakuva Taunosta, joka ei halunnut tulla kuvaksi
Mari Lukkari

Palon puoliso Kirsti Ortamo oli Pieksämäeltä kotoisin.

– Kirstin ja Taunon kanssa matkustelimme paljon myös ulkomailla. Sen muistan, että Tauno ei koskaan lähtenyt kotoa selvin päin kun joka puolella oli joku ihailija.

Seuraavaksi Kaipainen nostaa hyllystä kirjan. Siinä on Mikan omistuskirjoitus Katille. Omistuskirjoituksen laatinut Mika on Mika Waltari.

Waltareiden luona Kaipainen viihtyi paljon. Siellä he istuivat usein iltaa Waltareiden pienessä keittiössä.

– Minulla on ollut onni tuntea hienoja ihmisiä. Mika kyseli aina hirveästi ja oli kauhean kiinnostunut siitäkin, mitä Pieksämäellä tapahtuu. Hänella oli aina sama virttynyt kylpytakki päällään.