"Voi kun se raukka ajaa päänsä seinään" – Kekkonen yritti kukistaa äärioikeistoa oikeudessa

Maailmanpoliittisestikin levottomalla 1930-luvulla nuori Suomen tasavalta veti rajaa äärivasemmalle ja äärioikealle; kommunistit painettiin lain voimalla maan alle, mutta äärioikeiston toiminnan kieltäminen kaatui Helsingin raastuvanoikeudessa tuomariäänin 2-1.

politiikka
Presidenttiehdokas Urho Kekkonen Yleisradion radion studiossa.
Presidenttiehdokas Urho Kekkonen Yleisradion radion studiossa 1956.Ruth Träskman / Yle

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kertoi tiistaina (20.9.) A-studion haastattelussa, että natsihenkisen Suomen vastarintaliikkeen lakkauttamiselle on kyllä poliittista tahtoa, mutta laillisia perusteita pitää vielä selvittää.

Poliittista tahtoa oli myös keskustan ja SDP:n ensimmäisellä yhteishallituksella, kun se 1930-luvun lopulla yritti lakkauttaa Italian fasisteilta ja Saksan kansallissosialisteilta oppia hakeneen IKL:n eli Isänmaallisen kansanliikkeen.

Poliittisen väkivallan varjossa

Ensimmäisen punamultahallituksen maalaisliittolainen sisäministeri Urho Kekkonen oli nähnyt kansallissosialistien nousun ja väkivaltaisuudet opintomatkoillaan Saksaan 1930-luvun alussa.

Poliittiseen väkivaltaan oli syyllistynyt myös lapuanliike, jonka työn jatkajana IKL toimi.

Helmi-maaliskuussa 1932 järjestetyn Mäntsälän kapinan jälkeen Lapuan Liike ry:n toiminta oli lakkautettu ensin sisäministerin ja myöhemmin Helsingin raastuvanoikeuden päätöksellä.

Isänmaallinen kansanliike aloitti toimintansa kesäkuussa 1932. IKL:n historiaa tutkineen Mikko Uolan mukaan IKL omaksui lapuanliikkeeltä taipumuksen demokratiaa halventaviin ja parlamentarismin vastaisiin kannanottoihin.

Eduskuntaa ja puoluevaltaa vastaan

Italian fasisteilta IKL kopioi korporatiivisen valtion ajatuksen. IKL halusi hävittää puolueet ja korvata eduskunnan eri ammattiryhmistä kootulla korporatiivisella edustuslaitoksella.

IKL:n nuorisojärjestö Sinimustat lakkautettiin sisäministeriön päätöksellä tammikuussa 1936 ja Helsingin raastuvanoikeus vahvisti lakkauttamisen. Sinimustien johto ja jäsenet olivat sotkeutuneet äärioikeiston vallankaappausyritykseen Virossa.

Italian erikoislähettiläs Ezio Maria Gray luovuttaa Mussolinin patsaan Isänmaalliselle Kansanliikkeelle kesäkuussa 1936.
Italian erikoislähettiläs Ezio Maria Gray luovuttaa Mussolinin patsaan Isänmaalliselle Kansanliikkeelle kesäkuussa 1935. Kuvassa vasemmalta: Ezio Maria Gray, Attilio Tamaro, Vilho Annala, Vihtori Kosola, Bruno Salmiala, Sakari Honkala, Eino Tuomivaara ja Reino Ala-Kulju.Pietinen, Pietisen kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Vaaliliitossa kokoomuksen kanssa

Ensimmäisiin eduskuntavaaleihinsa kesällä 1933 IKL meni vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Myös kokoomus halusi tässä vaiheessa myötäillä lapuanliikkeen perintöä.

Vaalitulos oli kokoomukselle pettymys. Vaaliliitto sai 32 edustajaa, kun kokoomuksella oli ollut edellisessä eduskunnassa yksin 42 paikkaa. Eduskunnassa IKL irtosi omaksi, 14 kansanedustajan ryhmäksi, ja kokoomukseen jäi enää 18 edustajaa.

Seuraavana vuonna kokoomus teki pesäeron IKL:ään uudeksi puoluejohtajaksi valitun J.K.Paasikiven johdolla.

Maalaisliitto IKL:n kimpussa

Heti kesän 1933 vaalien jälkeen maalaisliitto liittyi SDP:n ihmettelyyn, miten IKL saa toimia, kun se selvästi jatkaa lakkautetun lapuanliikkeen toimintaa. IKL:ää syytettiin pyrkimyksistä oikeistodiktatuuriin.

Maalaisliitossa poliitikon uraa aloitellut Urho Kekkonen kävi IKL:n kimppuun heti liikkeen perustamisesta alkaen.

Kesällä 1936 maalaisliiton puoluekokous asetti Kekkosen alustuksen pohjalta tavoitteeksi IKL:n ”valtiojärjestyksen vastaisen kiihotuksen ja toiminnan lopettamisen”. Perusteena oli, että IKL ”lakia kiertäen jatkaa rikollisena lakkautetun Lapuan liikkeen toimintaa”.

Puserolaki ei estänyt IKL:n toimintaa

Isänmaallisen kansanliikkeen ulkoilmakokous Helsingin Hakaniemessä toukokuussa 1936.
Isänmaallisen kansanliikkeen ulkoilmakokous Helsingin Hakaniemessä toukokuussa 1936.Pietinen, Pietisen kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Kekkosen ministeriura alkoi lokakuussa 1936 Kyösti Kallion keskustalaisen vähemmistöhallituksen oikeusministerinä

Hallituksen työlistalle kuului poliittisten tunnusmerkkien käyttöä kieltäneen ns. puserolain uudistaminen. Huhtikuussa 1934 voimaan tullut laki kielsi IKL:n univormuun kuuluneiden mustan kauluspaidan ja sinisen solmion käytön julkisissa tilaisuuksissa.

Kekkosen elämäkerran kirjoittanut Juhani Suomi arvioi, että oikeusministeri Kekkonen ei ollut erityisen innostunut puserolaista, koska se ei estänyt IKL:n toimintaa.

Kekkosen ministeriura jatkui seuraavassa hallituksessa sisäministerinä. A.K. Cajanderin hallitus oli ensimmäinen keskustan ja SDP:n yhteistyölle perustunut punamultahallitus.

Sisäministeri teki omia selvityksiä

Sisäministeri Kekkonen iski pian IKL:n kimppuun. Etsivän keskuspoliisin, EK:n, lokakuulle 1937 päivätyn muistion mukaan IKL:n yhteyteen perustetut nuoriso-osastot, Mustapaidat, jatkoivat lakkautetun Sinimustat-järjestön toimintaa.

Etsivän keskuspoliisista aikoinaan ovet paukkuen lähtenyt Kekkonen ei luottanut EK:n haluun valvoa äärioikeiston toimintaa, joten hän käynnisti oman selvitystyönsä, jonka tarkoituksena oli löytää lailliset perusteet IKL:n lakkauttamiselle.

Kekkosen kaverin Kaarlo Hillilän myöhemmän todistuksen mukaan ajatuksena oli hajottaa IKL samoilla perusteilla, joilla korkein oikeus oli aikoinaan tuominnut kommunistisen puolueen lakkautettavaksi.

Kekkosen ja Hillilän keskustahenkiseen juristiporukkaan liittyivät nuoret lakimiehet Paavo Kastari ja Reino Kuuskoski sekä myöhemmin vielä edistyspuolueen Sakari Tuomioja.

Arvovaltaista tukea lakkauttamiselle

”Reunamerkintöjä” selvitykseen kirjoitti myös entinen presidentti ja perustuslakiasiantuntija K.J. Ståhlberg, joka oli joutunut lapuanliikkeen kyydityksen uhriksi lokakuussa 1930.

Ståhlbergin mielestä kerätty aineisto osoitti, että IKL oli perustettu lakia kiertäen jatkamaan lakkautetun lapuanliikkeen toimintaa ja liikkeen nuoriso-osastot lakkautetun Sinimustat-järjestön toimintaa.

IKL:n toiminnassa oli Ståhlbergin mukaan myös lain ja hyvän tavan vastaisia piirteitä ja siihen oli sisältynyt rikollista kiihotusta eduskuntaa, hallitusta ja voimassa oleva valtiojärjestystä vastaan.

Ståhlberg arvioikin, että IKL:n lakkauttamiselle oli lailliset perusteet. Lopulliselle muistiolle haettiin vielä kahden lakitieteen professorin puoltavat asiantuntijalausunnot

Oikeus heitti kapuloita rattaisiin

Oikeuslaitoksen puolelta ensimmäinen mutka tuli vastaan, kun hovioikeus palautti Sinimustat-järjestön lakkautuspäätöksen Helsingin raastuvanoikeudelle. Lain voiman lakkautuspäätös sai puolen vuoden kuluttua, kesällä 1938.

Matkan varrella Kekkosen kavereista Paavo Kastari epäili IKL:n lakkauttamishankkeen oikeudellisen pohjan pitävyyttä ja Paavo Säippä kannatti Kekkosen ajaman väliaikaisen toimintakiellon sijasta pelkkää IKL:n lakkauttamista.

Epäilijöitä hallituksen sisällä

Cajanderin hallitus käsitteli IKL:n lakkauttamisasiaa syksyn aikana. Sosiaalidemokraatit vierastivat aluksi toimenpiteen epädemokraattisuutta, mutta taipuivat lopulta Kekkosen tueksi.

Hallituksen sisällä loppuvaiheessa vastaan harasivat enää asiantuntijana kuultu Säippä ja ammattiministerinä hallituksessa istunut oikeusministeri A.E.Rautavaara.

Hallituksen päätöksen varmistuttua sisäministeriö kielsi 22.11. 1938 IKL:n sekä kaikkien sen itsenäisten haaraosastojen ja jäsenyhdistysten toiminnan. Tämän jälkeen asia siirtyi Helsingin raastuvanoikeuden käsiteltäväksi.

”Raukka ajaa päänsä seinään”

Pääministeri Urho Kekkonen radiostudiossa.
Pääministeri Urho Kekkonen radiostudiossa.Yle

Sisäministeri Kekkonen esitteli hallituksen tiedonannon eduskunnalle samana päivänä kello 14, ja Yleisradio välitti sen radion kautta kansalaisille. Kekkosen lähipiirissäkin radiota kuunneltiin sekavissa tunnelmissa, kuten Juhani Suomi on lainannut Kustaa Vilkunan muistelmaa:

”Joku sitten esitti, että nyt Kekkonen puhuu, että pannaan radio auki. Niinhän se pantiin, kuunneltiin hiljaa. Siellä oli Elsa Enäjärvi ja Martti Haavio läsnä tällä päivällisellä, ja Martin naama kun meni yhä synkemmäksi ja synkemmäksi, ja Elsa huokaili, että voi voi kun se nyt raukka ajaa päänsä seinään, ajaa päänsä seinään.”

Ratkaisevan äänen natsitausta

Keskustelu eduskunnassa oli kiivasta. IKL:n 14 kansanedustajaa torjuivat kovasanaisesti syytöksiä. Myös kokoomuksen ja RKP:n edustajat arvostelivat hallitusta. Eduskunta hyväksyi hallituksen toimet lopulta äänin 121-42.

Helsingin raastuvanoikeus käsitteli IKL:n toimintakieltoa marraskuun lopulla kaksi päivää. Äänestyspäätöksellä 2-1 oikeus kaatoi sisäministeriön päätöksen. Sanomalehtien osalta hylkäävä päätös oli yksimielinen.

Juhani Suomen mukaan Kekkonen oli epäillyt oikeuslaitoksen puolueettomuutta. Suomi viittaa Kekkosen selvityksiin, joiden mukaan ratkaisevan äänen antanut oikeusneuvosmies oli ollut perustamassa natsipuolueen suomalaista versiota ja istunut sen johtokunnassa.

”Raskas päivä” ja ”Tuhma juttu”

Kekkonen sai tiedon oikeuden päätöksestä myöhään illalla, soitti pääministerille ja valvoi pitkälle aamuyöhön. Suomi kirjoittaa, että päivyrissä luki ”Raskas päivä”.

Tukholmasta tapahtumia tarkkaili suurlähettiläs J.K. Paasikivi.

Kokoomusjohtajana 1930-luvun puolimaissa IKL:n suuntaan rajaa vetänyt Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa, että ”Kekkosen ja hallituksen toimet ovat auttaneet IKL:ää, antaneet sille sysäyksen eteenpäin – muuta tulosta siitä ei ole ollut. Tuhma juttu.”

Eduskuntavaaleissa kesällä 1939 IKL:n edustajamäärä tippui kahdeksaan.

Valituskäsittely Turun hovioikeudessa keskeytyi talvisotaan joulukuussa 1939, ja samoihin aikoihin oikeuskansleri torjui IKL:n edustajien vaatimukset Kekkosen viemisestä valtakunnanoikeuteen.

Perhe on kokoontunut kuuntelemaan radiota.
Perhe on kokoontunut kuuntelemaan radiota.Ruth Träskman / Yle

Lopullisesti oikeusprosessi IKL:ää vastaan päättyi vasta talvisodan jälkeen, toukokuussa 1940, kun hallitus päätti peruuttaa syytetoimet.

Ministerionni täällä vaihtelee

Talvisodan jälkeen Suomi etsi tukea Saksasta ja lähentyminen Saksaan näkyi myös siinä, että IKL:n puheenjohtaja Vilho Annala nousi tammikuussa 1941 ministeriksi J.W.Rangellin hallitukseen. Kekkonen jätettiin hallituksen ulkopuolelle.

Jatkosodan aikana Saksan tappiot sotarintamalla käänsivät taas politiikan suhdanteet.

Maaliskuussa 1943 nimitettyyn Edwin Linkomiehen hallitukseen IKL:n edustaja ei enää mahtunut. Vielä tässä vaiheessa ei ollut myöskään Kekkosen ministerivuoro.

Välirauhansopimuksella syyskuussa 1944 lakkautettiin ”hitleriläismieliset” järjestöt ja niiden joukossa myös IKL sai kuoliniskun. Kekkonen palasi hallitukseen oikeusministeriksi marraskuussa 1944.

Yle sai juttua varten käyttöönsä kaksi kuvaa Museovirastolta. Tarkastele Museoviraston kuvia isompana Museoviraston Kuvakokoelmat.fi-palvelussa. Linkit kuviin: Isänmaallisen kansanliikkeen ulkoilmakokous Helsingin Hakaniemessä (siirryt toiseen palveluun) sekä Italian erikoislähettiläs Ezio Maria Gray luovuttaa Mussolinin patsaan Isänmaalliselle Kansanliikkeelle (siirryt toiseen palveluun).

Lähteet: Juhani Suomi; Myrrysmies. Urho Kekkonen 1936-44. Otava 1986. Mikko Uola; Sinimusta veljeskunta. Isänmaalinen kansanliike 1932-1944. Otava 1982.