Kolumnisti Jussi Viitala: Lapissa roskaraja on kymmenen kilometriä tieltä

Lapissa lisääntynyt roskamäärä ei ole missään suhteessa Lapin kävijöiden määrään. Roskaamisen raja on noin kymmenen kilometriä tieltä. Kolumnistimme Jussi Viitalan mukaan sen pitemmälle roskaajat eivät jaksa kaljatölkkejään, säilykepurkkejaan ja makkarapakettejaan kantaa.

kolumnit
Jussi Viitala
Jussi ViitalaMarko Melto / Yle

Näyttää siltä, että Suomen Lapissa liikkuu kulkijoita kahdesta heimosta. Toiset liikkuvat ympäristöään kunnioittaen ja toiset vaeltajat huomioon ottaen. Toinen – useimmiten konevoimalla liikkuva - jättää jätöksensä niin kuin ne sattuvat kädestä putoamaan. Jos tämä heimo saataisiin kasvatettua sivistyksen piiriin, ei tarvittaisi enää Tunturiluuta-tapahtumia ja Pidä-Lappi-siistinä-yhdistys voisi julistaa itsensä tarpeettomaksi. Toistaiseksi yhdistys on mitä tarpeellisin.

Omilla retkillämme tunturimaassa koetamme huolehtia siitä, että seuraava retkeilijä ei meidän reitillemme tullessaan voisi mistään havaita meidän siellä olleen. Tämän isäni opetti jo pikkupoikana. Se opetus henki ikiaikaista ajatusta, että metsä – luonto - on pyhä, eikä siellä saa käyttäytyä sopimattomasti. Siinä on myös ajatus toisten ihmisten huomioon ottamisesta, ettemme pilaisi heidän luontokokemustaan omilla roskillamme ja muilla jätöksillämme.

Nuotionsija on ainoa merkki, jota ei voi hävittää. Se on merkki kodista, joka kutsuu seuraavan retkeilijän käyttämään samaa paikkaa ja sytyttämään oman nuotionsa samaan ”kotilieteen”. Nykyisenä Trangia-aikana ei edes nuotionsijoja jää merkiksi vaeltajasta, mikä vaeltajamäärien kasvaessa on vain hyvä asia.

Kaikki eivät selvästikään ajattele näin. Kouriintuntuvimmin tämän koin retkeillessäni yksikseni Käsivarren välitunturien alueella Ropin ja Tsaiman maisemissa Torisenon seutuvilla. Lätäsenoon laskeva Toriseno on kaunis polveileva joki koskineen ja korkeine reunaharjuineen. Torisenon varrella koin yhden tunturiseudun ikimuistoisista ukkosmyrskyistä. Itse seurailin komeaa luonnonnäytelmää laavun alta. Ukkossade nosti vedenpintaa ja vyörytti joen täyteen luonnon roskaa. Muuta roskaa en maisemassa nähnytkään.

Oli, kuin olisin tullut kaatopaikalle

Kaikki muuttui siirryttyäni Lätäsenon varteen. Oli, kuin olisin tullut kaatopaikalle. Paperi- ja muoviroska ja tyhjät pullot ja säilykepurkit hulvehtivat kaikkialla. Joskus oli selvästi pidetty siivoustalkoitakin, kun löysin metrin korkuisen 2 x 2 metrin roskakeon. Roskaantumisen syykin paljastui tuota pikaa. Olin tuskin ennättänyt hikisen marssin jälkeen kaulaani myöten veteen, kun ylävirran puolella olevaa pientä koskea lasketteli kaksi alusta. Edessä tuli kanadalaiskanootti, jossa oli kolme matkustajaa, ja takana kumivene jossa istui neljä. Kummallakin aluksella oli perämoottori perässään.

Eihän tämä porukka tietysti ollut näitä kaikkia roskia tuonut, mutta he liikkuivat konevoimalla. Heidän kulkuneuvonsa kertoi myös sen, että joen varteen oli tultu ainakin kahdella maastoautolla, joilla saa kulkemaan paljon tavaraa. Jos he olivat tulleet joelle autolla, oli sinne tullut samoin moni muukin. Niinpä niin – tämä kuvio oli jo selvitetty.

Ensimmäisellä Jyväskylän yliopiston tunturiekologian kurssilla Saariselällä 1970-luvun puolimaissa selvitimme muun muassa tunturireittien ja tupien ympäristöjen roskaantumista. Laskimme ja punnitsimme opiskelijoiden kanssa kaikki roskat ja selvitimme tuvan kävijämäärät vieraskirjoista. Tulokset olivat hyvin selvät. Roskaantuminen ei ollut missään suhteessa kävijämääriin. Ainoa selittävä tekijä oli etäisyys lähimmältä pysäköintipaikalta. Mitä kauempana tien päästä tupa oli, sitä vähemmän sen ympärillä oli roskia. Siivottoman roskaantumisen raja oli noin kymmenen kilometriä tieltä. Niin kauas jaksetaan kaljatölkit, säilykepurkit ja makkarapaketit kantaa. Sen kauemmaksi kaljankantajat eivät kai jaksakaan.

Roskavyöhyke ulottuu sinne, minne konevoimalla pääsee

Käsivarren Yliperällä tiet ovat useimmiten kaukana. Silti roskaantuminen on ainakin Suomen puolella melkoinen ongelma, sillä alueelle on päässyt jo kymmeniä vuosia sekä lentokoneella että moottorikelkalla. Molemmilla saa rahdattua tunturiin paljon roskaa ja roskaajia. Toistuu sama kuin Saariselällä. Roskavyöhyke ulottuu sinne, minne konevoimalla pääsee.

On tietysti väärin tuomita kaikki koneilla liikkuvat. Siihen voi olla monta syytä. Koneet ovat parantaneet turvallisuutta, kun onnettomuuden uhrit ja tunturissa sairastuneet saadaan nopeammin hoitoon. Aivan varmasti virkistyksekseen tunturiin lentävien suurin osa on kunnolla käyttäytyviä, mutta lähes kaikki roskia levittävät törkeleet ovat juuri siinä koneilla kulkevien joukossa ja pilaavat muunkin moottoriväen maineen.

Onneksi uusimmat tiedot kertovat, että tunturireittien varrella roskaantuminen on vähentynyt, mutta jokivarsien tilanne on ennallaan. Paljon on vielä valistuksen tarvetta.

Jussi Viitala on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Viitalaa kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon.