"Juostessa pakenen itseäni." Kulttuurivieras, kirjailija Karo Hämäläinen on juoksuaddikti

Karo Hämäläinen seisoi lähtöviivalla pimenevässä illassa. Mikkelin kokoiseen Bielin kaupunkiin Sveitsissä oli saapunut juoksijoita 20 maasta. Edessä oli sata kilometriä ankarassa alppimaastossa.

urheilu
Karo Hämäläinen.
Mikko Ahmajärvi / Yle

– En jännittänyt samalla tavalla kuin maratonin lähdössä. Tiesin, ettei minun tarvinnut juosta lujaa. Olin laatinut aikataulun, johon mahtui kävelyäkin. Olin aika luottavainen.

Lähtölaukaus kajahti tasan kello 22. Päivämäärä oli 10. kesäkuuta. Hämäläisen tavoite oli ylittää maalilinja viimeistään seuraavana iltapäivänä, jolloin hän täyttäisi 40 vuotta.

– Kun täytin 30 vuotta, juoksin ensimmäisen maratonini. Oli aika selvää, että tekisin jotain vastaavaa neljäkymppisten yhteydessä. Kun katsoin ultrajuoksukalenteria, tarjolla oli Bielin ohella vain 24 tunnin juoksu jossain Englannissa.

Joku muu saattaisi viettää tasavuosiaan leipomalla kakun ja juhlien ystävien seurassa. Hämäläinen on toista maata.

– Pakenen juhlia. En halua vaivaa kavereille, enkä ennen kaikkea itselleni. Haluan päästää itseni helpolla ja juosta mieluummin sata kilometriä

Karo Hämäläinen.
Mikko Ahmajärvi / Yle

.

Aamulenkki on kirjailijan työmatka

Karo Hämäläinen on nuoresta iästään huolimatta poikkeuksellisen tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt kuusi romaania, yhdeksän osainen lastenkirjasarja, useita muita lasten ja nuorten kirjoja sekä lähes parikymmentä tietokirjaa. Kaiken päälle hän luotsaa kirjallisuuslehti Parnassoa sekä kirjoittaa kritiikkejä Suomen Kuvalehteen. Ja juoksee, lähes joka ikinen päivä.

– Päivä alkaa juoksulenkillä. Työskentelen kotona ja matka makuuhuoneesta työpisteeseen on kaksikymmentä metriä. Siitä ei oikein ole henkiseksi siirtymäksi vapaalta töihin.

Aamulenkki on Karo Hämäläisen työmatka. Juoksuharrastus alkoi samana päivänä, kun hän lopetti säännöllisen palkkatyön ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Siitä on nyt reilu kymmenen vuotta.

– Juoksu sopii minulle. Olen ainut lapsi, ehkä siitä syystä en ole juokkueurheilija.

Pitkänmatkanjuoksu on yksinäistä, monotonista, rasittavaa, välillä se aiheuttaa kipuakin.

– Puhutaanko juoksemisesta vai kirjoittamisesta, Hämäläinen huudahdaa.

Hän näkee juoksemisessa ja kirjoittamisessa paljon yhteistä, on jopa kehittänyt aiheesta teesin: romaanin kirjoittaminen ei ole kuin maratonjuoksu. Romaanin kirjoittaminen on treenaamista maratonia varten.

Hämäläinen tarkoittaa sitä, että maraton on muutaman tunnin suoritus. Romaanin kirjoittaminen vie useita kuukausia.

– Kirjoittamisessakin on peruskuntokausi, välillä vedetään intervalleja, jolloin syntyy kovaa jälkeä, lopulta palataan samoille reiteille

Karo Hämäläinen.
Karo Hämäläinen sadan kilometrin kilpailun juomapisteellä. Takana apua antanut Thomas.Enrique Muñoz García

.

Hämäläinen on pulassa

Karo Hämäläinen laskeskelee juosseensa parikymmentä maratonia. Maratonia pidempää ultrajuoksua hän alkoi harkita, koska haki uutta kipinää.

– Juoksumotivaatio oli hukassa. Olin jälleen taivaltanut yhden maratonin kolmeen tuntiin varttiin. Sitä edelsi viikon pakollinen harjoittelutauko ja seuraavakin viikko meni hukkaan, koska paikat olivat kipeinä. Mietin, onko tämä oikeasti kivaa.

Hämäläinen alkoi valmistautua Bielin sadan kilometrin juoksuun helmikuussa, noin neljä kuukautta ennen h-hetkeä. Se on melko lyhyt aika.

– Tiesin, että mahdollisuus epäonnistumisen on suurempi kuin onnistumiseen.

Hämäläisen harjoitusmetodi oli pitkään ja hitaasti. Kilometrejä kertyi parhaimmillaan 160 viikossa.

– Avaintreeni oli pitkä lenkki väsyneillä jaloilla. Esimerkiksi niin, että vedin perjantai-iltana rankan spinning-harjoituksen ja seuraavana aamuna 25-30 kilometrin juoksulenkin. Jalat olivat puhki jo lenkille lähtiessä.

Ajatus oli paitsi kehittää kestävyyttä, myös kovettaa luonnetta. Hämäläinen tiesi, että 100 kilometrin juoksussa tulee kohtia, joissa tekisi mieli heittää pyyhe kehään.

– Pahimmaksi paikaksi ennakoin 56 kilometrin kohtaa. Osa juoksi tuon matkan ja olisi vaikea jatkaa toisten juhliessa maaliintuloa. Varsinkin kun jäljellä on vielä yli maraton.

Vaikeudet alkoivatkin 56 kilometrin kohdalta. Syy oli kuitenkin aivan muu kuin Hämäläisen ennakoima.

– Siitä alkoi 15 kilometrin metsätaival. Kilpailun nettisivuilla oli kerrottu, etten tarvitsisi otsalamppua. Totuus oli kuitenkin toinen. Oli alkanut sataa ja oli säkkipimeää.

Hämäläinen oli pulassa. Nyt kuvaan astui piirre, joka on tyypillinen ultrajuoksuille ympäri maailmaa: kaveria jeesataan.

– Saksalainen Thomas oli varoittanut pimeästä pätkästä jo alkumatkasta. Hän juoksi minut kiinni ja taivalsimme metsäosuuden hänen lamppunsa valossa.

Hämäläinen selvästikin liikuttuu, kun hän muistelee tapahtunutta. Äärimmäinen ponnistus synnyttää yhteisöllisyyttä ja toveruutta. Toisinaan ne jatkuvat myös kisan jälkeen. Hämäläinen on pitänyt yhteyttä valonkantaja-Thomasiin.

Karo Hämäläinen.
Mikko Ahmajärvi / Yle

"Samaistun Paavo Nurmeen"

Karo Hämäläinen on myös kirjoittanut juoksemisesta. Viime vuonna ilmestynyt Yksin-romaani kertoo Paavo Nurmesta.

– Olen ihaillut Nurmea nuoresta asti. Näen hänessä taiteilijan: vaikean persoonan, joka saavutti mahdottomia.

Hämäläinen sanoo, ettei Yksin-kirjaa olisi syntynyt ilman juoksuharrastusta.

– Auttoihan se eläytymistä. Ymmärrän esimerkiksi aikoja - sen että mitättömältä kuulostava sekunnin ero kierroksella on tosiasiassa paljon.

Hämäläisen tavoitteena oli päästä Nurmen pään sisään. Luoda hänen persoonansa.

– Nurmi sulkeutui maailmalta. Oli äärimmäisen laskelmoiva. Työteliäs ja säästäväinen. Samaistun häneen, erityisesti hänen huonoihin ominaisuuksiinsa, Hämäläinen sanoo puolileikillään.

– Paavo Nurmi opetti, että on oltava "extraordinary", tavallinen ei riitä. Kuinka siihen sitten pääsee? Tekemälllä hirveästi töitä.

Paavo Nurmi oli myös suuri vaikenija. Haastatteluja ei juuri irronnut. Yhden harvoista hän myönsi tasavallan presidentille Urho Kekkoselle. Kekkonen muisteli kohtaamista 70-luvun alussa, pian Nurmen kuoleman jälkeen: "Minulla on tunne, ettei Paavo Nurmi ollut onnellinen ihminen."

Juokseminen on pakenemista

Karo Hämäläinen myöntää auliisti olevansa juoksuaddikti. Juokseminen ohjaa hänen elämäänsä.

– Suunnittelen päiväohjelmani lenkkien ja treenien ehdoilla. Se ei ole minulle ongelma paitsi silloin, kun lenkki jää väliin. Päivä lähtee huonosti käyntiin.

Juoksu on osa Karo Hämäläistä. Hän kertoo olevansa tyytyväinen, jos työ kulkee ja jos juoksu kulkee.

– Oikeastaan paljon muun ei tarvitsekaan kulkea. Ja yleensä ne kulkevat yhtä aikaa.

Juoksemiseen liittyy myös itsekkyyttä. Siihen käytetty aika on pois läheisiltä.

– Elän tällä hetkellä yksin, joten sekään ei ole ongelma.

Entäpä kunnia? Onko sadan kilometrin juoksulla merkitystä, jos ei kerro siitä muille?

– Laitoin valokuvan maaliintulosta facebookiin. Tuntuihan se hyvältä, kun kaverit peukuttivat. Mutta ei se ole lopulta tärkeintä. En minä some-peukkujen takia juokse.

Hämäläinen sanoo miettineensä vastausta usein esitettyyn kysymykseen "Mitä juokset pakoon?" Helppoa ja nokkelaa olisi sanoa, ettei hän juokse pakoon, vaan kohti, vaikkapa ikuista nuoruutta.

– Mutta valitettavasti se ei ole niin. Pakoon juoksen. En ikääntymistä tai ruumiin rappeutumista, vaan itseäni. Juostessa saan keskittyä juoksemiseen. Silloin tunnen tekeväni jotain, enkä koe tyhjyyttä. Juostessa pääsen pakoon seurasta, juostessa pääsen pakoon yksinolemisesta.

Karo Hämäläinen löytää juoksusta myös elämänasenteen: vain tulevalla on merkitystä.

– Edeltävillä kilometreillä ei ole merkitystä. Vain seuraavalla askeleella, ja sitä seuraavalla.

Entäpä Bielin sata kilometrinen? Karo Hämäläinen selvitti sen upeasti yhdeksässä ja puolessa tunnissa, hyvissä ajoin ennen vuosikymmenen vaihtumista. Ja mikä tärkeintä, juoksemisen ilo oli palannut.

KAro Hämäläisen tärpit
Yle Uutisgrafiikka