Puolueet painostivat nukkuvia äänestäjiä uurnille kotikäynnein – "Kehotukset lienee syytä naamioida ensimmäisenä vaalipäivänä"

Puolueet olivat rahoituksen hankkimisessa vuosikymmeniä sitten lähes yhtä luovia kuin 2000-luvulla, paljastaa tänään ilmestyvä kirja.

politiikka
Eduskuntavaalit 1945
Vaalimainontaa eduskuntavaaleissa 1945.Palomäki / Yle

“Ei nykyisin kannata köyhän miehen edes pyrkiäkään kansanedustajaehdokkaaksi, ei hän tule pärjäämään, jollei hänelle ole omaa tai toisten rahaa.”

Näin totesi SDP:n legendaarinen kansanedustaja Veikko Helle jo vuosikymmeniä sitten. Vaalirahoituksen hankkiminen onkin vaivannut suomalaisia kansanedustajaehdokkaita vähintään 1950-luvulta alkaen.

Eduskuntatutkimuskeskuksen tutkijat Erkka Railo, Mari K. Niemi, Sini Ruohonen ja Ville Pitkänen ovat tarttuneet aiheeseen, joka on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle tutkimuksessa. Tänään julkaistu Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 -teos paljastaa hauskoja yksityiskohtia taistelussa Arkadianmäelle pääsystä.

Suksilla ja polkupyörällä kampanjatilaisuuksiin

Eduskuntavaalit 1950
Myös äänestäminen kävi työstä 1950-luvulla.Pressfoto / Yle

Sodanjälkeisessä Suomessa kansanedustajaksi pyrkiminen vaati sananmukaisesti kovaa kuntoa. Ennen television tuloa ehdokkaiden oli vaikea saada tunnettavuutta oman paikkakunnan ulkopuolella. Kun myös tieverkko oli surkea, vaadittiin varsinkin maaseudun ehdokkailta kestävyyttä, kun vaalitilaisuudesta toiseen piti kulkea sananmukaisesti kylästä kylään hiihtäen tai pyöräillen.

Maalaisliiton kansanedustaja Kusti Eskola muisteli myöhemmin, kuinka hän vuoden 1945 vaalikamppailun aikana käveli lumisateessa parikymmentä kilometriä Alavieskasta Kalajoen kirkolle pitämään vaalitilaisuutta, kun muutakaan kulkupeliä ei ollut. SDP:n ehdokas Arvo Ahonen taas arveli päässeensä läpi Vaasan vaalipiiristä, kun jaksoi nuorena miehenä hiihtää syrjäisempiin kyliin puhumaan.

Nykyaikaisia vaaleja vuodesta 1954

Suomen vaalijärjestelmä sai nykymuotonsa vuoden 1954 eduskuntavaaleissa. Silloin siirryttiin ns. pitkistä listoista lähes nykyisen kaltaiseen järjestelmään, avoimeen listavaaliin.

Kansallisen Kokoomuksen vaalijulisteita Helsingin keskustassa 1954
Vaalimainoksia todennäköisesti vuoden 1954 vaalien alla.Hede-foto / Yle

Kamppailu vallasta -teoksen varhaisimpia aikoja käsittelevän osuuden kirjoittaneen Erkka Railon mukaan vuoden 1954 uudistuksen vaikutukset olivat suuremmat kuin puolueissa alunperin oli tajuttu. Järjestelmä teki vaalista selkeästi henkilökeskeisemmän. Puoluejohdon mahdollisuudet ohjata valintoja omille suosikeilleen kapenivat.

Ehdokkaiden oli pakko alkaa panostaa henkilökohtaisesti omaan vaalikampanjaan. Maalaisliiton kansanedustaja Toivo Saloranta putosi eduskunnasta vuonna 1958 vaaleissa hävittyään saman puolueen kilpailevalle ehdokkaalle Aarre Marttilalle. Salorannan oman arvion mukaan Marttila oli hyötynyt erityisesti siitä, että hänellä oli auto, jolla kiertää puhujatilaisuuksissa.

Marttila oli myös saanut elinkeinoelämältä rahaa kampanjointiin. Saloranta otti opikseen ja hankki seuraaviin vaaleihin auton ja ajokortin. Hän alkoi myös mainostaa paikallislehdissä ja laati itsestään “proshyyrejä.”

Erilaisten järjestöjen puheenjohtajuus helpotti kansanedustajaksi pääsyä, kun järjestöaktiivit keskittivät ääniään. 1950-luvulla myös esimerkiksi karjalaisevakot tiesivät kyllä kenelle äänensä keskittää.

Koko talo maalaisliiton jäseniksi

1950-luku oli puolueorganisaatioiden luomisen kulta-aikaa. Suomi oli vielä vahvasti luokkayhteiskunta, ja liikkuvia äänestäjiä oli vähän. Kampanjointi keskittyi paljolti omien kannattajien aktivoimiseen.

Eduskuntavaalit 1954.
Eduskuntavaalit 1954. Ylen arkisto

Maalaisliiton (nykyisen keskustan) legendaarinen vaalipäällikkö Arvo Korsimo alkoi 1940-luvulta alkaen luoda valtavaa tukimiesverkostoa ja jäsenkuntaa. Maalaisliitto keräsi yhdessä Maataloustuottajien Keskusliiton (MTK:n) kanssa jäseniä varsin ronskilla otteella. Railo kuvaa, kuinka viljankeräyksen yhteydessä talon äänestysikäiset perheenjäsenet kirjattiin puolueen jäseniksi. Osa kerätystä viljasta luettiin puolueen jäsenmaksuksi. Myöhemmin samaa sovellettiin myös maitotiloihin.

Osa kerätystä viljasta luettiin puolueen jäsenmaksuksi.

Myös vasemmistopuolueet loivat 1950-luvulla tehokkaat puoluekoneistot. Sen sijaan kokoomukselle tilanne oli vaikeampi. Aktiivisen puolueverkon luominen ei puolueen kaupunkilaista äänestäjäkuntaa kiinnostanut. “Porvari ei maksa eikä marssi” todettiin.

Kahvin myynnillä miljoonia

Puolueet olivat rahoituksen hankkimisessa 70 vuotta sitten yhtä luovia kuin 2000-luvulla. Sota-aikana Suomessa oli säädetty laki, jonka mukaan “yleisinhimillistä avustustoimintaa harjoittavat yhteisöt” voivat tuoda tullivapaasti Suomeen erilaisia tuotteita ja myydä niitä rahoittaakseen omaa toimintaansa. Vuonna 1946 lakia muutettiin siten, että myös poliittiset järjestöt kuuluivat “yleisinhimillistä avustustoimintaa harjoittaviin yhteisöihin”.

Eduskuntavaalit
Äänestäjiä jonossa äänestyspaikan edessä, todennäköisesti vuonna 1948.Yrjö Lintunen / Yle

Kaikki puolueet lähtivät mukaan kahvin harmaaseen kauppaan. Täysin laillisesti puolueet ostivat ulkomailta kahvia ja myivät sitä kovalla voitolla pula-ajan Suomeen. Bisnes houkutti myös kommunisteja, Railon mukaan “kommunistit hankkivat todennäköisesti alun perin Moskovasta lahjoitetuilla dollareilla tuhansia kiloja kahvia joista kertyi jopa kymmenien miljoonien markkojen tulot.”

Muutkin puolueet saivat rahoitusta mm. sisarpuolueiltaan ulkomailta. SDP sai myös kommunismin vastaiseen työhön dollarirahoitusta, jopa CIA:lta.

Kohti ammattimaisempaa kampanjointia

1960-luvulle tultaessa Suomi oli valtavan rakennemuutoksen kourissa. Kamppailu vallasta -kirjan toisen osan kirjoittanut Ville Pitkänen kuvaa, kuinka äänestäjien liikkuvuus lisääntyi 1960-luvulla ja puolueiden piti alkaa satsata ammattimaisempaan vaalikamppailuun.

Kohdentaakseen kampanjointiaan tehokkaammin puolueet alkoivat kerätä yksityiskohtaisia rekistereitä äänestäjistä. Esimerkiksi kokoomus käytti ammateittain luokiteltua rekisteriään täsmämainontaan. Pisimmälle meni maalaisliitosta keskustapuolueeksi nimensä muuttanut puolue, jolla oli vuonna 1969 rekisterissään yli 800 000 henkilön tiedot.

Kokoomuksen vaalitilaisuus Nurmijärven keskustassa
Kokoomuksen kampanjointia Nurmijärvellä vuonna 1975.Kalle Kultala

Äänestyskehottelijat vaanivat

Ville Pitkänen kuvaa kirjassa hauskasti, kuinka 1960- ja 1970 -luvuilla puolueet pyrkivät aktivoimaan omia kannattajiaan “äänestystarkkailijoilla” ja “äänestyskehoittelijoilla”. Äänestystarkkailijat olivat paikkakunnan äänestäjät hyvin tuntevia henkilöitä, jotka “sijoitetaan sopiviin paikkoihin vaalihuoneistojen läheisyyteen”, kuten kokoomuksen keskustoimiston vuoden 1966 ohjeistuksessa todettiin.

Äänestystarkkailijoilla oli tarkkoja listoja äänestäjistä, ja ideana oli seurata, ketkä olivat käyneet äänestämässä. Suomessa vaalit järjestettiin vuoteen 1987 asti kaksipäiväisinä. Puolueet käyttivät jopa vaalilautakuntien jäseniä apuna sen selvittämisessä, ketkä puolueen mahdolliset kannattajat olivat vielä ensimmäisen päivän jälkeen äänestämättä.

Erityisesti maaseudulla äänestäjille järjestettiin kuljetuksia äänestyspaikalle, ja nukkuvalle äänestäjälle saattoi tulla puhelu äänestyskehottelijalta. Näin kokoomus ohjeisti omaa väkeään vuonna 1966:

“Äänestyskehoittelijat aloittavat työnsä 1. vaalipäivän aamuna käyttäen puhelinsoittoja ja henkilökohtaisia käyntejä. Tässä vaiheessa kehotukset lienee syytä naamioida. Tehdään “tikusta asia”, jonka takia otetaan kosketus.”

Ohjeiden mukaan toisena vaalipäivänä “kosketuksenottoja” ei enää tarvinnut naamioida.

Puolueen puheenjohtajat valliistudiossa.
Television vaalivalvojaiset 1975.Håkan Sandblom / Yle

Columbo saa väistyä Kalevi Sorsan tieltä

1960-luvun suuri muutos oli kuitenkin televisio. Televisio korosti puoluejohtajien roolia, erityisesti vaalitentit olivat hyvin suosittuja ja tärkeitä ohjelmia. Puolueissa myös huomattiin, että television tulo vähensi koko ajan varsinaisiin vaalitilaisuuksiin vaivautuvien äänestäjien määrää.

Puolueet ottivat vaalitentit hyvin vakavasti. Vuonna 1975 SDP vaati Yleisradiota siirtämään suositun Columbo-etsiväsarjan esitystä TV2:lla, sillä se oli tarkoitus esittää samaan aikaan kuin SDP:n vaalitentti TV1:llä. Ylen ohjelmaneuvosto taipui ja aikansa suosituin poliisi sai siirtyä toiseen esitysaikaan.

Kokoomuksessa taas luotettiin vuonna 1970 niin vahvasti puheenjohtaja Juha Rihtniemen tv-vetovoimaan, että Rihtniemen piti esiintyä vaalitentissä, vaikka kärsi pahasta flunssasta. Puolueen tiedotuspäällikkö Jouni Mykkänen tosin odotti kulisseissa täydessä tv-maskissa, siltä varalta, että puheenjohtajan kunto pettää, ja tarvittaisiin varamies. Rihtniemi selvisi tv-tentistä kunnialla, mutta seuraavana yönä ponnistelu kostautui. Rihtniemi sai sydäninfarktin ja hänet jouduttiin viemään sairaalaan.

Keskustapuolueen kansanedustajan Mikko Pesälän vaalitilaisuus yksityiskodissa Iitissä helmikuussa 1987.
Keskustapuolueen kansanedustajan Mikko Pesälän vaalitilaisuus yksityiskodissa Iitissä helmikuussa 1987. Kalle Kultala

Reaganilta mallia Väyryselle

Suomalainen politiikka muuttui 1980-luvulle tultaessa, ei vähiten presidentti Urho Kekkosen pitkän kauden päättymisen takia. Uusi ilmiöitä olivat myös uudet puolueet, joista erityisesti vihreät nousi pysyväksi ilmiöksi.

Kamppailu vallasta -kirjan tekijät ovat päässeet tutustumaan sekä eduskunnan kirjaston tekemiin veteraanikansanedustajien haastatteluihin että laajasti puolueiden omiin arkistoihin. Vuosien 1979–1999 ajanjakson kirjaan kirjoittanut Mari K. Niemi kuvaa mielenkiintoisesti, miten yksityiskohtaisia opastuksia puolueet ehdokkailleen antoivat, ohjeita tuli niin bussipysäkillä juttelusta kuin toimittajien kanssa toimimisesta.

Puolueet myös analysoivat tarkasti omaa vaalitoimintaansa. Kenttäväki oli usein kriittistä puolueiden johtohahmojen suhteen. Esimerkiksi Lapista annettiin palautetta keskustapuolueen puheenjohtajan Paavo Väyrysen tv-esiintymisestä ja toivottiin Väyrysen saavan psykologista esiintymiskoulutusta ja ottavan oppia Reaganista ja Gorbatshovista.

Johannes Virolainen, Marjatta Väänänen ja Paavo Väyrynen keskustan puoluekokouksessa Turussa kesällä 1980.
Keskustan Marjatta Väänänen ei aina saanut oman puolueen miesten tukea vaalityöhön.Kalle Kultala

Naiset kamppailevat omaa puoluettaan vastaan

Mari K. Niemi kuvaa, kuinka 1970–1980-lukujen taitteessa naisehdokkaat saivat kamppailla oman puolueen kampitusta vastaan. Esimerkiksi keskustapuolueen Marjatta Väänänen ja SKDL:n Marja-Liisa Löyttyjärvi saivat kokea, miten heidän oman piirinsä puoluejohto yritti keskittää ääniä vastaehdokkaille. Löyttyjärvi muun muassa pakotettiin ottamaan omaa vaalilehteensä vastaehdokkaan, puolueen piirin pääehdokkaana pitämän ehdokkaan artikkeli.

RKP:n herrat taas eivät katsoneet hyvällä Elisabeth Rehnin räväkkää kampanjatyyliä. Rehn oli esimerkki naisehdokkaasta, jonka puolue suunnitteli keräävän kirittäjänä ääniä, mutta jonka menestyminen tuli hieman ikävänä yllätyksenä.

Lapissa nuori juristi Hannele Pokka kiersi vuoden 1979 vaaleissa Fiatillaan 15 000 kilometriä vaalitilaisuudesta toiseen. Lapin Kansan “tyttölisensiaatiksi” tituleeraama Pokka herättikin jopa vanhojen isäntien huomion ja nousi vastoin odotuksia miesvaltaisen puolueen miesvaltaisesta vaalipiiristä Arkadianmäelle.

Kampanjoinnin ongelmat pysyvät

Kamppailu vallasta -kirjan tekijät kiinnittävät huomiota siihen, että monet nykyiset vaalikampanjoinnin piirteet ovat itse asiassa syntyneet jo hyvin varhain. Esimerkiksi vaalien henkilöityminen, julkkisehdokkaat ja kampanjoinnin kalleus ovat puhuttaneet jo 1950-luvulta alkaen.

SMP:n vaalimainoksia kadulla vuonna 1983.
SMP:n vaalimainoksia vuonna 1983.Pentti Palmu / Yle

Kirjan 2000-lukua käsittelevän osan kirjoittajat Erkka Railo ja Sini Ruohonen huomauttavat kuitenkin, että vaalikampanjoihin käytetyt rahasummat ovat viime vuosikymmeninä nousseet. Vielä 1995 puolueet käyttivät kampanjoihin rahanarvon muutos huomioiden suunnilleen saman verran rahaa kuin vuonna 1975. Sen jälkeen summat ovat kuitenkin selvästi nousseet, erityisesti läpi päässeiden ehdokkaiden osalta.

Verkkoehdokkaiden nousu

Internet on tarjonnut monille sen käytön osaajille edullisen tavan kampanjoida. Kirjoittajat huomauttavat, että esimerkiksi vaalikoneet ovat tasapainottaneet vaalibudjettien välisiä eroja.

Railo ja Ruohonen kuvaavat kiinnostavasti esimerkiksi perussuomalaisten Jussi Halla-ahon nousua. Halla-aho keräsi kannatuspohjansa alun perin maahanmuuttokriittisen bloginsa avulla. Halla-ahon Scripta-blogin niin sanottu Vieraskirja synnytti keskustelusivusto Hommaforumin vuonna 2008. Railo ja Ruohonen pitävät Halla-ahoa esimerkkinä siitä, kuinka ammattipoliitikoksi voi yltää verkkokampanjoinnin keinoin.

Jussi Halla-aho perussuomalaisten vaalivalvojaisissa ravintola Ostrobotniassa toukokuussa 2014.
Perussuomalaisten Jussi Halla-aho loi maineensa ensin verkossa.Marja Väänänen / Yle

Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijoiden kirja on hyvin kirjoitettu kokonaisesitys hämmästyttävän vähän tutkitusta aiheesta. Tutkijat ovat hyödyntäneet muun muassa eduskunnan tekemiä veteraanikansanedustajien haastatteluja ja puolueiden arkistoja.

Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 ilmestyy tänään Docendon julkaisemana. Kirjoittajina Erkka Railo, Mari K. Niemi, Sini Ruohonen ja Ville Pitkänen.