Kolumni: Tapa käsittää yhteinen hyvä on murroksessa

Suomi on perinteisesti säädellyt viinan myyntiä, rahapelaamista ja rahankeräystä pitääkseen sosiaalliset riskit hallinnassa. Nyt pelisäännöt ovat muuttuneet, kirjoittaa Juho Saari.

sosiaalipolitiikka
Juho Saari
Juho SaariTiina Jutila / Yle

Suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on kaksi eri kehää.

Ensimmäinen kehä muodostuu sosiaalisten riskien hillinnästä ja hallinnasta. Suomalaiset sosiaali- ja terveyspoliitikot ovat viimeisen sadan vuoden aikana määrittäneet tusinan verran erilaisia sosiaalisia riskejä, ja ottaneet ne haltuunsa tulonsiirtojen ja sääntelyn avulla.

Toinen kehä on muodostunut yhteisen hyvän valvonnasta. Tämä on markkinoiden ja hyvinvointivaltion rajapintaan rakennettu sääntelyjärjestelmä, jossa on pyritty edistämään hyvinvointia ja terveyttä sääntelemällä tai rajoittamalla sijoittajille voittoa tavoittelevien yhteisöjen ja yritysten toimintaa sekä kanavoimalla varoja hyväksi katsottuihin tarkoituksiin.

Tavanomaisimpia tässä käsiteltäviä esimerkkejä ovat alkoholikaupan, rahapelaamisen ja rahankeräyksen sääntely.

Muualla Euroopassa alkoholipolitiikka on ollut enimmäkseen maatalous- ja kauppapolitiikkaa

Yhteisen hyvän alueilla on markkinoiden ja kuluttajien vapaan harkinnan sijasta luotettu julkiseen valtaan politiikan sääntelijänä ja kansalaisjärjestöihin tai monopoleihin keskeisinä toimijoina. Perusajatuksena on ollut vähentää sosiaali- ja terveyspolitiikan ensimmäisen kehän kuormitusta toiselle kehälle sijoittuvien toimintamallien avulla.

Yhteisen hyvän vartioinnin takia sosiaali- ja terveyspolitiikan alue yhteiskuntapolitiikassa on ollut laajempi kuin monissa muissa maissa. Esimerkiksi kun muualla Euroopassa alkoholipolitiikka on ollut enimmäkseen maatalous- ja kauppapolitiikkaa, Suomessa siinä on ollut vahva kansanterveysnäkökulma.

Samalla tavalla Suomessa on käsitelty raha- ja uhkapelaamista, joka muualla Euroopassa on useimmiten myytävä palvelu muiden joukossa. Rahankeräys on puolestaan Suomessa rajattu yleishyödyllisille järjestöille.

Kaikki nämä kolme yhteisen hyvän vartioinnin järjestelmää ovat rakentuneet osana suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamista. Useimmilla niistä on juurensa sotien välisessä ajassa, jossa järjestöt ja julkinen valta tekivät kauaskantoisia ratkaisuja.

Ne selviytyivät varsin hyvin aina 1990-luvun alkupuolelle. Niitä sopeutettiin unionilainsäädännön vaatimuksiin 1990-luvulla, mutta tuottojen puolesta ne myös pärjäsivät varsin hyvin aina 2010-luvun alkupuolelle saakka.

Kaikkineen ne ovat olleet olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa. Ne ovat myös hillinneet riippuvuuksia ja ylläpitäneet luottamusta.

Tämä on ollut suomalaisten kannalta menestyksekästä politiikkaa.

Viimeisten muutaman vuoden aikana kaikki nämä kolme yhteisen hyvän aluetta ovat olleet murroksessa ja niihin liittyvää lainsäädäntöä on aktiivisesti uudistettu. Kukin tapaus on toki erilainen, mutta on myös yhteisiä nimittäjiä. Ne osaltaan kertovat yhteiskunnan pelisääntöjen muutoksesta.

Näistä ensimmäinen on suomalaisen hyvinvointivaltion ja eurooppalaisten sisämarkkinoiden yhteensovittaminen. Näin varsinkin alkoholissa ja rahapelaamisessa. Suomi on harannut vastaan sen minkä on osannut ja pystynyt, mutta Euroopan reunalta on hankalaa asettaa yhteisiä eurooppalaisia sääntöjä.

Toiseksi teknologian kehitys pakottaa toimintatapojen uudistamiseen. Alkoholin tilaaminen on helpottunut ja uusia hankintakanavia on vakiintunut. Samalla myös maksamisen tavat ovat yksinkertaistuneet. Rahapelaaminen on siirtynyt nettiin ja ylittää valtakunnan rajat. Rahankeräyksessä mediavetoiset keräykset, nopeasti sosiaalisessa mediassa luotavat kampanjat ja automaattisesti tehtävät kuukausilahjoitukset ovat puolestaan syrjäyttämässä perinteisen jalkatyön ja kampanjoinnin.

Kuitenkin suurin yksittäinen muutos on tapahtunut yhteiskunnallisessa ajattelutavassa.

Yhteisen hyvän valvonta on yhdelle tulonlähde ja toiselle tulonmenetys

Merkittävältä osin taustalla on yksioikoinen taloudellinen intressi. Yhteisen hyvän valvonta on yhdelle tulonlähde ja toiselle tulonmenetys. Yritykset ovat nähneet yhteisessä hyvässä mahdollisuuden uusiin markkinoihin, jossa voitot on yksityistetty ja yhteiskunnalliset kustannukset mahdollisuuksien mukaan ulkoistettu.

Toiseksi yhteisen hyvän markkinoilta ulossuljetut tai niillä marginaalisen aseman omaavat tahot ovat perustellusti kyselleet toiminnan järkevyyden ja legitimiteetin perään. Vakiintuneisiin järjestelmiin on pesiytynyt myös tehottomuutta ja itseisarvoisia valtarakenteita. Ne eivät palvele yhteistä hyvää pitkällä aikavälillä.

Päätetyt ja osin valmistelussa olevat muutokset ovat monin osin perusteltuja

Yhteisen hyvän vartioinnissa tapahtuvat muutokset eivät välttämättä tarkoita sosiaali- ja terveyspolitiikan toisen kehän heikentymistä tai haurastumista. Jo päätetyt ja osin valmistelussa olevat muutokset ovat monin osin perusteltuja yhteisen hyvän sekä säilyttämisen että uudistamisen. Kaikkineen julkinen valta on tehnyt hyvää työtä.

Samalla on kuitenkin merkittävä riski siinä, että keskittymällä kuhunkin alueeseen ja uudistukseen erikseen muutoksen kokonaiskuva jää poliitikoilta ja kansalaisilta huomaamatta. Tämä on haasteellista myös sikäli, että hyvinvoinnin ja terveyden kannalta nämä yhteisen hyvän alueet ovat toisiinsa kytköksissä.

Siten ei olisi suomalaisten hyvinvoinnin ja terveyden kannalta haitaksi, jos hallitus pysähtyisi miettimään hetkeksi, miten yhteisen hyvän valvontaa olisi kokonaisuutena mielekästä uudistaa niin, että eri intressit ja kansalaisten hyvinvointi yhdistyisivät kestävällä tavalla.

Nyt ei metsää nähdä puilta, ja isot linjat jäävät yksityiskohtien varjoon.

Juho Saari

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Tampereen yliopistossa . Juho Saari yrittää löytää yhteiskunnasta järjestystä ja mekanismeja siellä missä on ensisilmäyksellä kaaosta ja epäselvyyttä. Saari vuorottelee tällä kolumnipaikalla Janne Riiheläisen, Marko Kilven ja Sinikukka Saaren kanssa.