Kolumni: Sopuli olisi toimittajalle kunnianimi

Jos toimittajat olisivat sopulien kaltaisia, moni maailman ongelma olisi luultavasti jo ratkaistu, kirjoittaa luontokolumnisti Jussi Viitala.

luonto
Jussi Viitala.
Onni Koivisto / Yle

Eipä olisi presidentti Koiviston vertaus voinut mennä pahemmin vikaan, kun hän vertasi julkkisten perässä juoksevia toimittajia sopuleihin.

Sopuli on pieni Lapin ja Skandinavian tuntureilla elävä kauniin musta-keltainen jyrsijä. Se on tunnettu muutaman kerran vuosisadassa tapahtuvista massavaelluksistaan, jotka tulevat usein niin yllättäen, että Olaus Petri 1500-luvulla kertoi niiden putoavan tuulen tuomana pilvistä.

Sopulin salaisuus on sen voimallinen talvilisääntyminen. Sen mielitalvipaikkoja ovat ylätunturien lumenviipymät, jossa talvella voi olla monta metriä lunta, missä kasvaa vain maksa- ym. -sammalia. Niiden voimalla sopulinaaras pyöräyttää maailmaan poikueen pikkusopuleita toisensa perään.

Kun eläimiä on vähän, matka lumen alta lumilaikusta lähtevän puron varren kosteikkoon on ehkä muutamia kymmeniä tai satoja metrejä eikä syksyllä takaisin lumen suojaan yhtään pidempi. Kun eläimiä on paljon, vapaan tontin löytäminen on vaikeaa. Sopuliparka voi joutua juoksemaan satakin kilometriä, ennen kuin pääsee asettumaan aloilleen. Silloin puhutaan sopulivaelluksesta.

Kevätvaelluksen laukaisee lumen sulaminen, joten se on lyhyt ryöpsähdys. Sopulit näyttävät ilmestyvän tyhjästä, kun talvilisääntyminen on nostanut syksyn keskinkertaisen kannan huippulukemiin ja koko maailma tuntuu olevan täynnä sopuleita. Syysvaellus talvitantereille on pimenevien iltojen suojassa tapahtuva usein kuukausia jatkuva, ei ihan niin huomiota herättävä tapahtuma.

Kun sopuli on omalla tontillaan lisääntymässä, se käyttäytyy kuten mikä tahansa myyrä. Se tuntee tonttinsa tarkalleen ja tietää aina vaaran uhatessa, missä on lähin suojaava kolo, mihin livahtaa. Vaeltaessaan se on oudossa ympäristössä eikä tiedä, missä olisi suojakoloja.

Se on ratkaissut asian periaatteella hyökkäys on paras puolustus. Sen kelta-musta väritys, joka syysruskan aikaan voi olla hyvä suojaväri, lienee myös ampiaisen tapaan varoitusväri, joka kertoo, että ”täältä pesee ja linkoaa”. Ja niin sieltä totisesti tekee.

On onni, ettei sopuli ole jäniksen kokoinen, sillä silloin sopulitutkijan vakansseja voisi vapautua yhtenään

Olipa uhkaaja karhu, kettu, ihminen tai toinen sopuli, vaeltava sopuli reagoi aina yhtä kiukkuisella piiskutuksella, painaa takapäänsä maata tai kiveä vasten, paljastaa komeat talttahampaansa ja hyppää lopulta puremaan liian lähelle tulevaa.

Niinpä kaikki auton alle jäävät sopulit kuolevat, vaikka eivät renkaan alle jäisikään. Ne viime työnään hyppäävät puremaan autoa, joka kolkkaa ne hengiltä. Tästä syystä 1970-keväällä näimme Ivalon pääkadulla useiden kilometrien matkalla lähes yhtenäisen karvapeitteen.

Kesällä 1970 pohjoismaisen nisäkästutkimuksen grand old man, professori Olavi Kalela halusi sopulinäytteen, jossa varmasti olisi vain vaeltavia eläimiä. Niinpä se kerättiin Kilpisjärven yli uivista sopuleista. Moottorivene vesille ja haavihenkilö keulaan. Sama näytelmä toistui joka kerta.

Veneen havaittuaan sopuli aluksi yritti uida pakoon, mutta 8 – 10 metriä oli raja, joka muutti kaiken. Sopuli kääntyi 180 astetta ja syöksyi jalat perämoottoreina vispaten ja kiukkuisia sotahuutoja karjuen koko kymmenen sentin ja alle sadan gramman peräänantamattomuudellaan upottamaan moottorivenettä. Nuoren tutkijan sydämen tällainen urheus voitti väistämättä puolelleen.

On onni, ettei sopuli ole jäniksen kokoinen, sillä silloin sopulitutkijan vakansseja voisi vapautua yhtenään. Nyt tavallinen nahkahanska suojaa sopulin puremalta.

Koettakaapa rakentaa noin kiukkuisista ja peräänantamattomista individualisteista lauma. Jos kaikki sanomalehtimiehet kävisivät yhteiskunnan epäkohtien kimppuun sopulien pelottomuudella, peräänantamattomuudella ja lahjomattomuudella, paranisivat maailman asiat nopeasti ja rötöshenkilöt jonottaisivat vankilan ovella päästäkseen sovittamaan rikoksensa.

Jos maailman kaikki toimittajat olisivat sopuleita, niin varmaan ilmastonmuutoskin saataisiin pysäytettyä ja merien kuolema estettyä. Laumana joutavien julkimoiden tai poliitikkojen perässä kirmaavat toimittajat eivät totisesti ole sopuleita. Sopuli olisi toimittajalle kunnianimi.

Ehdotankin, että tutkivat journalistit valitsisivat keskuudestaan ansioituneimman ja nimittäisivät hänet vuoden sopuliksi. Ei pidä puhua pahaa sopulista.

Jussi Viitala

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Viitalaa kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon. Hän vuorottelee lauantain kolumnipaikalla Kaarina Davisin ja Tuire Kaimion kanssa.