Sotakuvaaja Ivar Heinmaa: Kuolema on käynyt 20 sentin päässä

Ivar Heinmaa on kuvannut työkseen ruumiita ja raunioita lähes 30 vuotta.

Kotimaa
Ylen aamu-tv: Sotakuvaaja on askeleen päässä kuolemasta
Ylen aamu-tv: Sotakuvaaja on askeleen päässä kuolemasta

Kun on kolunnut maailman sota- ja konfliktialueita lähes 30 vuotta, alkaa kaikki kärsimys näyttää samalta, myöntää Ivar Heinmaa. Heinmaa on julkaissut kokemuksistaan kirjan, jonka alaotsikko on Missä helvetissä sinä taas kävit. Hän on käynyt niistä lähes kaikissa, vienyt kameransa Tšetšeniasta Afganistaniin ja Sierra Leonesta tsunamin jälkeiseen Japaniin.

– Kaikki vääryydet ja julmuudet on nähnyt jo aiemmin. Vain paikat, ihmisten nimet ja kasvojen värit vaihtuvat. Kaikki muu on nähty jo.

Jotkut näyt palavat mieleen silti voimakkaampina kuin toiset. Heinmaalle karmein paikka on ollut ensimmäinen Tšetšenian sota. Toimittaja Hannu Väisänen ja Heinmaa tulivat Groznyiin kolme päivää sodan syttymisen jälkeen.

– Kadut olivat täynnä venäläisten sotilaiden ruumiita. Kissat, koirat ja varikset kävivät syömässä niitä. Lämpötila oli nollassa, oli kuraista.

Paikan päällä ollaan paikallisten tuen varassa: on oltava joku, joka kertoo, missä voi olla ja miten pitkään.

– Pitää olla jommallakummalla puolella, ei voi mennä linjojen väliin. Tuossa Groznyinkin tapauksessa olimme kadunkulmassa minuutin tai puolitoista, sitten tšetšeenit huusivat, että pojat, nyt juoskaa, kohta venäläiset rupeaa ampumaan tänne.

Joillakin kriisialueilla tilanteiden arvaamattomuutta lisää taistelijoiden tanakka alkoholin käyttö. Viinaa kuluu esimerkiksi Itä-Ukrainan taistelukentillä, mutta erityisen kosteaa sotiminen oli entisen Jugoslavian alueella. Luumuviinasta ei sopinut kieltäytyä, jos halusi pitää välit hyvinä, kuvailee Heinmaa.

– Usein aamulla tultiin aamulla johonkin tapaamispaikkaan, jossa oli serbisotilaita valmiina. He sanoivat, että nyt istutte pöytään. Otettiin pari paukkua slivovitsiä, sitten päästiin vasta jatkamaan. Jos kieltäydyit siitä, niin sanottiin, että ai meidän kanssa ei sovi juoda, mutta ilmeisesti muslimien ja kroaattien kanssa juotte.

Hengenlähtö lähellä

Paikallisista neuvonantajista, kypäristä ja luotiliiiveistä huolimatta journalistinen työ sota-alueilla on käynyt vuosi vuodelta vaarallisemmaksi. Esimerkiksi armeijan mukana liikuttaessa käytetään armeijan varusteita, eikä vastapuoli erota siviilitoimittajaa vihollisjoukoista. Erottautuminen ei välttämättä edes olisi eduksi.

Aikanaan toimittajat laittoivat tavanomaisesti kypäräänsä press-tunnuksen. Sarajevossa Bosnian sodassa tark'ampujat alkoivat tähdätä erityisesti niitä kohti.

– Sellaiset tunnukset poistettiin hyvin nopeasti, myös kaikista autoista, muistelee Heinmaa.

Ainakin kahdesti Heinmaa on tervehtinyt omaa kuolemaansa läheltä. Tbilisissä, Abhasian sodassa vuonna 1992, luoti osui 20 sentin päähän Heinmaan päästä.

– Kuvasin kadulla olevaa miestä kolmannen kerroksen ikkunasta, kun hän yht'äkkiä tähtäsi minua kohti. Siinä se, kaikki tapahtui aika nopeasti.

Toisen kerran hengenlähtö oli lähellä entisen Jugoslavian alueella.

– Ovi oli miinoitettu. Kävin parvekkeella katsomassa jälkikäteen, mikä siellä oli. Se oli ihan senteistä kiinni.

"Ihmisten hätä pitää näyttää"

Sierra Leonen verinen sisällissota ja siitä raportoiminen tuntui erityisen raadolliselta. Heinmaa matkusti toimittaja Leena Reikon kanssa kylästä toiseen kuulemassa sodan kauhuista. Ihmiset kokoontuivat aukiolle ja jokainen halusi kertoa oman, järkyttävän tarinansa. Siihen ei kuitenkaan toimittaja-kuvaaja-työparilla ollut aikaa.

– Meillä oli kolme varttia. Piti sanoa, että kerrotte vain pahimman, mitä teille on tapahtunut. Sitten nostettiin käsi pystyyn ja se oli moikka.

Sama toistettiin seuraavassa ja sitä seuraavassa kylässä. Vastaan tuli mies, jonka käsi oli hakattu ranteesta irti, mutta juttuun valittiin se, jonka käsi oli hakattu olkapäästä asti. Näin saatiin parempaa materiaalia.

Eikö tuntunut siltä, että toimittaja ja kuvaaja käyttävät ihmisten hätää hyväkseen? Vähän, myöntää Heinmaa. Huonompi vaihtoehto olisi kuitenkin se, että jutut jätettäisiin tekemättä.

– Toimittaja sanoi sen jälkeen, ettei enää tahdo tehdä tällaisia juttuja. Ihmisten hätä pitää kuitenkin näyttää. Jos me emme olisi siellä, ei kukaan tietäisi mitä tapahtuu.

Tänään maanantaina Ivar Heinmaa lähtee taas työmatkalle. Osoitteena on Itä-Ukraina.

Kun Heinmaa palaa kotiinsa Viroon vaimon ja kahden lapsen luo, menee hetki, ennen kuin arki alkaa maistua.

– Välillä tulee aika tyhjä olo. Arkipäiväiset murheet ja tavallisten ihmisten ongelmat tuntuvat aika pieniltä siihen verrattuna, mitä on juuri nähnyt.