Tamagotchi 20 vuotta – kun suomalaiset piipittävää muovimunaa rakastivat ja kiduttivat

Olipa kerran lelu, joka muni Suomen täyteen Tamagotcheja. Kun virtuaalilemmikki kuoli, oli kymmenissä tuhansissa suomalaiskodeissa suuri suru.

Tamagotchi
Tamagotchi-mainos 1990-luvun lelukatalogissa
Lelumyynti Oy:n lelukuvaston mainoksessa vuodelta 1997 kerrottiin, että suuren kysynnän vuoksi Tamagotchia on saatavana rajoitetusti. Mainostekstissä muistutettiin, että Tamagotchia ei pidä ”rankaista ellei se kiukuttele.”Kari Ahotupa / Yle

28-vuotias japanitar Aki Maita pyöritteli syksyllä 1995 leluyhtiö Bandain myyntilukuja ja analysoi Tokion toimistossaan ihmisten ostoskäyttäytymistä. Hän huomasi, että mikään ei myy yhtä hyvin kuin lelu, johon liittyy jotakin hoivaamista.

Maita huomasi myös, että lapset pitivät tuolloin erityisesti leluista, jotka mahtuivat käteen ja joita pystyi kuljettamaan taskussa paikasta toiseen. Aki Maita on sanonut idean Tamagotchista ajoittuneen tilanteeseen, kun hänen ystävänsä hankki lemmikikseen hellyttävän fretin.

Japanissa yhä useampi lapsi eli 90-luvulla vailla sisaruksia. Lemmikkieläimet olisivat tuoneet seuraa, mutta ahtaissa kerrostaloasunnoissa se oli harvoin mahdollista.

Aki Maita ryhtyi hommiin. Keväällä 1996 hän esitteli työkavereilleen munaa tarkoittavasta kantasanasta "tamago" johdatellun Tamagotchin. Lelusta valmistettiin aluksi testierä. 14–17-vuotiaista tytöistä koostunut testiryhmä oli innoissaan. Neljä eriväristä virtuaalilemmikkiä tuli Japanissa myyntiin lopulta marraskuussa.

Talvella 1997 soi Helsingissä Suomen suurimman lelumaahantuojan Agerexin toimitusjohtajan puhelin. Japanista kuului kummia. Siellä oli myyty miljoonia piippaavia muovimunia. Jopa yksinäiset mummot olivat ostaneet niitä seuralaisikseen.

Tamagotchit tilattiin Suomeen sokkona

Helsingin Pitäjänmäellä Eija Hirvikallio vastasi tuolloin puhelimeen kesken asiakastilasuutta. Puhelimen toisessa päässä oli tanskalainen agentti, jolla oli oudonnimisen lelun pohjoismaiden myyntioikeudet.

– Emme olleet nähneet tuotetta ennen kuin agentti sitä tarjosi. Tanskalaiskaverilla oli oikea tapa ilmaista tämän tuotteen suosio Japanissa. Kun tiesi japanilaisia myyntilukuja, niin se oli valmista purtavaa. Siinä se päätös tehtiin samassa sekunnissa. Kyllä se oli intuitio, eläkkeellä oleva Hirvikallio sanoo nyt 19 vuotta myöhemmin.

Vuodesta 1997 tuli aivan käsittämätön Tamagotchi-vuosi. Ensimmäiset ehtivät Suomeen kesäksi. Siinä vaiheessa munia oli myyty jo yli 10 miljoonaa. Myös Eija Hirvikalliolla oli tietenkin oma Tamagotchi. Ilmeilijöitä riitti, kun lelupomo tempaisi käsilaukustaan piipittäjän.

– Kyllähän se vei heti mukaansa. Ei aikaisemmin lelun sisään ollut viety hellää elektroniikkaa. Sitä ennen oli ehkä vedetty vieteristä. Jonkun uuden ajan se avasi.

Suurin huoli oli saada Tamagotchille hoitaja

Ja suomalaisperheet hurahtivat Tamagotchiin. Syksyn 1997 ja lopulta joulumarkkinoiden huumassa myytiin ainakin 85 000 virtuaalilemmikkiä. Suurta hintakilpailua ei ollut, pikemminkin ongelmia oli saatavuuden kanssa, muistelee Eija Hirvikallio.

– Tamagotchi tuli puskista siihen koulujen alkuun. Yleensä vahva villitys joka tulee puskasta, saattaa nopeasti laantua. Tamagotchilla se oli kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Se lähti huikeasti ja jätti vieläpä hyvän maun. Oli perheitä, joissa oli useammankin värisiä kuin vain se ensimmäinen.

Keväällä -98 myynti alkoi hiljalleen hiipua. Tamagotchi maksoi 145–170 markan väliltä. Leluksi se oli kallis. Potentiaalisista ostajista ei meilläkään ollut pulaa. Alle 16-vuotiaita suomalaisia oli tuolloin lähes miljoona. Tuolloin ei kuitenkaan seurattu ketkä ja minkä ikäiset Tamagotcheja ostivat.

Vuodesta 1973 lelubisneksessä ollut Eija Hirvikallio muistelee, että Tamagotchiin liittyi paljon muutakin kuin pelkkä kaupallisen hyödyn saaminen. Virtuaalilelulla lasta haluttiin opettaa vastuullisuuteen.

– Lasten vanhemmat näkivät hoivaamisen ja vastuun kantamisen keskeisenä. Olihan se hellyttävää, jos lapsi ei saanut jätettyä Tamagotchia hoidettavaksi. Ei lapsi päässyt sillä koko päivää leikkimään, kun piti koulussakin käydä. Mikään lelu ei ollut aikaisemmin vaatinut 24/7 hoitoa.

Itku pitkästä piipityksestä

Tamagotchi oli vaativa tapaus. Ensin oli muna, jota piti hautoa. Kun lemmikki sitten kuoriutui, alkoi hoivaaminen. Virtuaalilemmikille piti hoitaa ruokaa ja leikkiseuraa napin painalluksella, välillä sitä kakattikin. Huoli oli silloin suuri, kun Tamagotchi sairastui.

Tamagotchin painoa ja ikää pystyi seuraamaan. Myös nälkä ja onnellisuus selvisivät mittareita silmäilemällä. Huonolla hoidolla virtuaalinen elämä jäi lyhyeksi. Parhaalla mahdollisella hoivalla henki säilyi sentään kuukauden päivät. Lapsia ja välillä vanhempiakin itketti, kun rakas lemmikki kuoli.

Aidosta lemmikistä Tamagotchi erosi kuitenkin siinä, että 145 markalla sai useamman elämän. Muovimuna pystyi munimaan napin painalluksella aina uudelleen.

Tamagotchin useampi elämä johti siihen, että osa lapsista alkoi pian myös kiusata virtuaalilemmikkiään. Kiusaajat jättivät ruuan antamatta ja kakat siivoamatta. Varsinkin pojat innostuivat kisaamaan siitä, miten nopeasti vastamunitun Tamagotchin saa hengiltä.

– Ei pitäisi koskaan sanoa, että lelu on huono. Vanhempien tärkein tehtävä on seurata, että leikki lähtee oikealla tavalla etenemään ja auttaa lasta oikeaan suuntaan. Jos esimerkiksi lapsi saa pehmokoiran ja leikkiessään repii siltä jalat ja kuonon irti, ei se lelu silloin ole välttämättä huono, muistuttaa Eija Hirvikallio.

Lehtihaastatteluista vuodelta 1997 käy ilmi, että Tamagotchin keksijä Aki Maita ei tuolloin saanut Bandai-yhtiöltä sen suurempaa korvausta keksinnöstään. Maita esitteli muovimunansa yhtiön keväisessä tilaisuudessa 1996, jossa työntekijöiden piti miettiä keinoja, jolla yhtiön kannattavuutta voisi parantaa. Japanilaiseen tapaan kunnia menestyksestä kuului koko porukalle.