Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Video still Video still Video still Video still Video still

James R. Bates on yksi Nicodemuksen 19 asukkaasta.

Vapaiksi syntyneet

Kansasin lakeuksilla hiipuu pieni kaupunki, jossa entiset orjat kokivat ensi kertaa vapauden: oikeuden omistaa ja tavoitella onnea. Monelle asukkaalle se on yhä paras paikka elää ja olla vapaa.

Mies

Olen täällä yksin, mutta minulla on aseeni ja aion suojella kotiani.

Valokuvia
Lähikuva

James R. Bates säilyttää edesmenneen vaimonsa hattuja laatikoissa kaapin päällä.

Pölyävän tien varrella Kansasin ylälaidalla on valkoinen talo, jonka olohuoneessa ruskeassa nahkanojatuolissa istuu James R. Bates aivan kuten kaikkina muinakin tällaisina päivinä.

Oikeastaan kaikki päivät ovat nykyisin tällaisia: hitaita ja hiljaisia. Seurana ovat viherkasvit ja saippuasarjat, erityisesti ”Tunteita ja tuoksuja”.

Se on kaikkein paras, Bates sanoo, ollut jo yli 40 vuotta.

Kun television sulkee, kuuluu vain sisään eksyneen kärpäsen ääni. Talon ohi kulkevaa hiekkatietä ajaa ehkä yksi auto tunnissa, hieman useampi, jos pellolla korjataan satoa kuten tänään.

Ollaan Kansasin osavaltiossa, pienessä Nicodemuksen kaupungissa.

Keittiön takana on kaksi makuuhuonetta, joista toinen on yhä siinä kunnossa, johon edesmennyt rouva Bates sen jätti. Leningit roikkuva kaapissa, hattulaatikot ovat kaapin päällä tarkassa pinossa.

– Hän rakasti hattujaan, kyllä vain, Bates sanoo. Charlsetta Bates myös rakasti levyjään, grillijuhlia ja kotiaan, Bates kertoo ja päästää pitkän mmm-äänteen kuten hänellä on tapana.

Pian 90 vuotta täyttävä James R. Bates on ollut leskenä kymmenen vuotta, mutta hänellä on Nicodemuksessa edelleen talonsa ja pala maata pellon laidalla.

Eikä mitä tahansa maata.

Näille samoille sijoille hänen orjuudesta vapautuneet esivanhempansa tulivat 140 vuotta sitten ja aloittivat Nicodemuksessa elämänsä vapaina kansalaisina.

– Kaikki tämä maa oli mustien omistamaa, niin pitkälle kuin silmä kantaa, Bates sanoo.

Juliste

”Kaikki värilliset jotka haluatte, lähtekää Kansasiin. Se onnistuu 5 dollarilla.”

Myös Batesin Charlsetta-vaimon isoäidin oli täytynyt nähdä yksi tällainen ilmoitus Kentuckyssa vuoden 1877 tienoilla. Tarjous oli uskomattoman houkutteleva: tilaisuus ostaa ja omistaa maata heille, jotka vielä hetki sitten olivat olleet muiden omaisuutta.

Yhdysvaltain sisällissota oli päättynyt vuonna 1865. Sen seurauksena kaikki orjat oli vapautettu. Sodan hävinneissä etelävaltioissa ja rajaosavaltioissa ei ollut mustille turvallista, joten sadat tarttuivat tilaisuuteen.

Määränpäässä, vapaassa Kansasissa, olisi mustien luvattu kaupunki. Perimätieto kertoo, että se nimettiin Nicodemukseksi orjalaulun mukaan.

Matkaan lähtivät myös orjuudesta vapautuneet James ja Charlsetta Batesin isovanhemmat.

Charlsettan isoäiti Emma käveli kahden päivän matkan naapurikaupungista Nicodemukseen ollessaan viimeisillään raskaana. Hän asui miehensä kanssa kylmän talven yli maaluolassa ja synnytti Nicodemuksen ensimmäisen lapsen, jonka hän sai itse nimetä ja kasvattaa.

Syntyi ensimmäinen, vapaiden lasten sukupolvi.

Vapaus ei ollut yksinkertainen asia ihmisille, joilta oli siihen saakka riistetty kaikki: oikeus liikkua, oikeus omaan nimeen, oikeus valita kenen kanssa tehdä lapsia.

Matka toiseen osavaltioon vaati rohkeutta, jota on vaikea kuvitella. Moni vapautunut orja jäi etelän puuvillapelloille, koska ei tiennyt, mitä tehdä.

Graafi Graafi
Video still Video still Video still Video still Video still
Video still Video still Video still Video still
Peltoa

Pienessä Nicodemuksessa äänestetään demokraatteja, mutta muuten Kansas on pitkälti republikaanien kannatusaluetta.

Ihmisiä tuli muutaman vuoden aikana kaikkiaan yli 600. Nicodemus kukoisti. Kaupungissa oli pankki, kaksi hotellia, sanomalehti ja kolme kirkkoa.

Kaikkialla Kansasissa ei ollut helppo olla värillinen, mutta täällä orjien jälkeläiset saivat olla omiensa keskellä. Kaupungissa oli lämmin yhteisö, jossa lopulta lähes jokainen oli jotain kautta sukua toisilleen. Kaupungintalolla oli iltamia ja gospel soi.

Sitten rakennettiin rautatie, joka osui Nicodemuksen sijaan naapurikaupunkiin. Kaupanteko hiipui, tuli yhä hiljaisempaa.

Nyt Nicodemus on lähes aavekaupunki. Vanha koulurakennus, hotelli ja entinen kirkko tiputtelevat hiljaa osiaan. Kaupungintalosta on tehty vierailijakeskus, josta voi ostaa luvattua maata mainostavan julisteen kopion kahdella dollarilla.

Jäljellä on myös 19 asukasta. Suurin osa heistä on ”jälkeläisiä” eli heitä, jotka polveutuvat suoraan mustista uudisasukkaista. Heidän valintansa on ollut lähtemisen sijaan jääminen.

Perhe
Äiti
Poika

Clarkin perheenjäsenet ovat Nicodemuksen nuorimmat asukkaat.

Maantien toisella puolella, matalan talon peräkammarissa Will Clarkin sormiin sattuu. Hän ei silti malta laskea kitaraa ennen illallista vaan tapailee kappaletta kerta toisensa jälkeen. Isä Wallace hyräilee vieressä ja asettelee pojan sormia paremmin. Treenauksessa on tänään White Stripesin kappale Seven Nation Army.

Kun Will syntyi, Nicodemukseen oli syntynyt lapsi viimeksi yli 30 vuotta sitten.

Nyt 9-vuotias Will ja hänen vuotta nuorempi veljensä Xander ovat kaupungin nuoriso. Heidän vanhempansa Becky ja Wallace Clark ovat seuraavaksi nuorimmat.

Wallace on hänkin yksi jälkeläisistä, talo peritty aiemmalta sukupolvelta. Hän lähti jo kerran pois, mutta palasi sitten ja toi vaimonsa Beckyn mukanaan.

Ei hän oikein osaa eritellä miksi. Elämä täällä tuntuu oikealta. Hevoset voivat laiduntaa naapureiden mailla ja rumpuja saa soittaa niin lujaa kuin huvittaa.

– Minä voisin lähteä, Becky Clark sanoo. Arki hiljenneessä kaupungissa on välillä haastavaa.

– Joku sanoi, että Hillary aikoo palauttaa orjuuden. Mutta en ehkä kuitenkaan usko häntä.

Hän nostelee kananpaloja kiehuvaan öljyyn ja muusaa perunoita. Joukkoon putoaa kourallinen voita.

Illallisen valmistuessa käy selväksi, että presidentinvaalien suhteen heillä on sama ongelma kuin monilla muilla pari-kolmekymppisillä: Trumpista ei pidetä ja Clintoniin ei luoteta.

9-vuotias Will on ainoa perheestä, jolla on tiukka mielipide vaaleista.

– Toivottavasti Trump voittaa. Joku sanoi, että Hillary aikoo palauttaa orjuuden. Mutta en ehkä kuitenkaan usko häntä, Will pohtii.

Becky Clark vilkaisee miestään huolestuneena. Hän ei jaksa vaahdota politiikasta, mutta sanoo äänestäneensä lähinnä demokraatteja.

Niin tekevät monet muutkin nicodemuslaiset. Täällä republikaanien Trumpista ei puhuta hyvää. Ehdokas, joka leimaa ihmiset ihonvärin mukaan, ei ole kaupungissa huudossa.

Nicodemus on poikkeus Kansasin osavaltiossa, joka on republikaanien vahvaa aluetta. Sen huomaa, kun ajaa pikkukaupunkien pihojen ohi. Donald Trumpia ja varapresidenttiehdokas Mike Penceä mainostavia kylttejä näkyy tasaisin välein.

Graafi

Tosin nyt Becky Clark ei ole vakuuttunut kummastakaan ehdokkaasta. Kumpi vain olisi tälle maalle parempi, hän toteaa.

– Kunhan lapsillani olisi vaatteet päällä ja ruokaa edessään. Minun ei tarvitse saada aina uutta käsilaukkua, hän sanoo.

Video still Video still Video still Video still Video still
Mies

Isoisoisäni oli Missisippistä karannut orja.

Traktori
Peltoa

Gil Alexander viihtyy Nicodemuksessa. Hän tuntee itsensä vieraaksi kaupungeissa, myös afrikan-amerikkalaisten joukossa.

Kansasin tasangot eivät olleet uudisasukkaille helppo paikka aloittaa alusta. Kun myrsky iskee, mikään ei seiso sen tiellä. Lumi ei sada ylhäältä alas vaan vaakasuorassa.

Silloin Gil Alexander ehtii tehdä paperihommia – tai jos totta puhutaan, katsoa kaikki rästiin jääneet tv-sarjat. Hänkin on ”jälkeläinen” ja viljelee isältään perimää maata.

– Isoisoisäni oli puoliksi intiaani, puoliksi musta, Missisippistä karannut orja. Hän palveli täälläpäin ratsuväessä ja tuli myöhemmin takaisin, Alexander kertoo.

Durravilja on viimein tarpeeksi kuivaa. Tänään on tarkoitus aloittaa työt korjaamalla naapurin sato. Leikkuupuimuri on tilojen yhteinen, eikä toisen auttamiseen käytettyjä tunteja lasketa.

Alexander hymyilee, kun hän käynnistää puimurin ja kääntää sen syömään ahneesti viljan punertavia tähkiä. Tämä on työn paras osa, se kohta, jossa vapaus ja suhde maahan tiivistyvät.

– Historia merkitsee paljon. Täällä ei ole monia paikkoja, missä vähemmistöt, etenkään afrikkalais-amerikkalaiset, viljelevät maata kuten me täällä.

Pellolle rymistelevistä kuorma-autoista nousee miehiä pölyisissä farmarihousuissa ja stetsoneissa. Ruutupaitojen hihat on katkaistu pois tieltä. Kaikilla on leveä nasaalinen puheenparsi ja ystävälliset siniset silmät.

Sitten on Alexander, musta farmari, jossa kulkee intiaaniverta.

– Katso nyt naapureitani. Minulla on välillä identiteettikriisi, kun muistan kesken keskustelun, että todellakin, minähän olen musta, hän nauraa ja osoittaa käsivarttaan.

Värillä on väliä ja sitten taas ei ole, Alexander sanoo. Riippuu täysin paikasta ja erityisesti ihmisistä. Hänessä itsessään on myös hitusen valkoista miestä.

– Minulle on tehty munuaissiirto ja luovuttaja on Missisippistä, paikasta joka on historiassa ollut maailman ennakkoluuloisin paikka. Mutta tämä mies antoi minulle munuaisensa.

Lapset

Yhdysvalloissa värillä koetaan olevan väliä enemmän kuin aikoihin. Sekä rasismin että rotujen välisten jännitteiden koetaan kasvaneen.

Mustien ja valkoisten amerikkalaisten käsitykset poikkeavat huomattavasti toisista, kun kysytään, mitä ihonväri elämässä merkitsee.

Graafi

Kansas on huomattavan valkoinen osavaltio. Mustia on alle kuusi prosenttia väestöstä. Alexanderin identiteetti ei kuitenkaan ole värissä vaan maassa ja mullassa.

– Kun menen kaupunkeihin, joissa on paljon mustia, minua hermostuttaa. Olen maalta, en puhu oikein, en kävele oikein, en pukeudu oikein.

Kun häntä kuuntelee, tuntuu yhä oudommalta, että käynnissä olevassa presidenttikamppailussa mustat äänestäjät niputetaan usein yhdeksi ryhmäksi.

Poliisiväkivalta ja katumellakat ovat otsikoissa. Julkinen keskustelu rotukysymyksestä pyörii vain niiden ympärillä, minkä takia moni keskiluokkainen musta amerikkalainen kokee tulleensa unohdetuksi.

Pellon laidalla Trumpin puheet afrikkalais-amerikkalaisista, jotka asuvat köyhyydessä suurkaupunkien keskustoissa, tuskin löytävät kiinnittymispintaa.

Mutta Trumpia vierastavat äänet eivät sada suoraan Hillary Clintonin laariin. Mielipidemittausten mukaan Trump nappaisi mustien äänistä jopa neljänneksen.

Erityisesti mustat nuoret aikuiset, 80- ja 90-luvuilla syntyneet milleniaalit, eivät ole ottaneet Clintonia omakseen.

Lapsia
Lapsi
Lapsi

Entisellä kaupungintalolla on vanhoja kuvia nicodemuslaisista lapsista.

Kun aurinko alkaa laskea, Kansasista tulee violetti. Öljypumput nokkivat laiskasti kumpuilevia peltoja. Nicodemus ei hiljene, sillä se on ollut hiljainen koko päivän.

Gil Alexander ajaa punaisen puimurinsa tiilitalonsa pihaan. Pölyisiin vaatteisiin sekoittuu kerros isäntää vastaa juoksevan labradorinnoutajan kuolaa.

Parin kilometrin päässä James Bates katsoo televisiota talossaan. Vuorossa on ehkä Tunteita ja tuoksuja -saippuasarja kuten lähes joka päivä on tapana.

Entä vapaus James R. Batesille, mitä se nykyisin merkitsee?

– Vapaus, mmm, mies pohtii ja heiluttaa bootsejaan.

– Olen vapaa nyt. Ihmiset tietävät, että olen täällä yksin, mutta minulla on aseeni ja minä aion suojella kotiani. Suojelin sitä silloin ja suojelen yhä.

Hän kävelee hitaasti toiseen makuuhuoneeseen ja sulkee oven. Sen takana olevassa naulassa roikkuu edesmenneen Charlsetta-vaimon mekkoja. Niiden takana on kivääri, ovensuussa toinen, sängyn alla kolmas.

Vapaus. Se on tässä maassa jokaiselle omansa mutta kaikille yhtä tärkeä. Vapaus omistaa ja tavoitella onnea, aivan kuten saippuasarjoissa.

Sitten on vielä Nicodemus, kaupunki, jossa on kaksi lasta, musta multa ja paljon hitaita päiviä. Jaksaako se elää tuleville sukupolville?

Bates ei epäröi hetkeäkään.

– Baby, se tulee olemaan täällä kunnes ei enää ole mitään muuta.

Video still Video still Video still Video still Video still