yle.fi-etusivu

Sun juttu: Helsingin arpiset kasvot – Kuljetko sinäkin sodan jälkien ohi huomaamattasi?

Helmikuun 1944 suurpommitusten jäljet näkyvät keskellä kaupunkilaisten arkea, jos pysähtyy ja osaa katsoa.

Sun juttu
Fredrik Pacius
Fredrik Paciuksen patsas.

Fredrik Pacius on tuttu mies Maamme-laulun sävellyksen takana, mutta missä päin kaupunkia hänen patsaansa mahtaa sijaita? Sinne harvoin kun tulee sovittua tapaamista. Kunnes nyt, sillä Sun juttu -sarjassa toivottiin vastausta siihen, missä Helsingissä näkyy sodan jälkiä.

Oppaaksi kaupungin arpia esittelemään on lupautunut sotahistorioitsija ja tietokirjailija Antero Raevuori. Teoksessaan Hävittäkää Helsinki! hän käsittelee pääkaupungin tuhopommituksia helmikuussa 1944.

Antero Raevuori
Antero Raevuori tietää, missä Suomen sotien jäljet vielä näkyvät. J.V. Snellmanin patsaan jalustassa ainakin.Ronnie Holmberg / Yle

Raevuori on ehdottanut, että aloitamme lyhyen kierroksen Paciuksen patsaalta. Saksalaissyntyisen säveltäjän pronssinen rintakuva onneksi löytyy pienen selvitystyön jälkeen Kaisaniemen puistosta läheltä junaraiteita. Raevuori on jo paikalla eikä hyytävästä pakkasaamusta moksiskaan.

–Tämähän on vaan autenttista. Helmikuussa 1944, jolloin Helsinkiä pommitettiin, sää oli yhtä lailla talvinen, Raevuori virkkoo.

Paciuksen patsaan sijainti ei ehkä ole keskeisintä helsinkiläistä katutietämystä, sillä moni on laillani kulkenut siitä ohi kyseistä setää kummemmin noteeraamatta. Jos olisin tiennyt, että rintakuvan graniittisessa jalustassa on pomminjälkiä, olisin ehkä tajunnut kääntää katseeni sitä kohti.

Raevuori kertoo, että samana iltana, kun Neuvostoliitto alkoi yllättäen pommittaa Helsinkiä Kaisaniemen jääkentällä oli käynnissä jääkiekko-ottelu. Kaksi peliä seuraamaan tullutta nuorta tyttöä sai surmansa.

Paciuksen selän takana sattunut tragedia tapahtui pommituspäivistä ensimmäisenä, helmikuun kuudentena.

– Tarkoituksena oli pommittaa rautatieasemaa, mutta pommi tipahtikin tähän naapuriin Kaisaniemenpuistoon.

Helsingin kantakaupungin alueella olevat sodan jäljet ovat valtaosin peräisin juuri helmikuulta 72 vuoden takaa, jolloin Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä kolmena päivänä tavoitteenaan pakottaa Suomi irtautumaan Saksan liittolaisuudesta ja solmimaan rauha Neuvostoliiton kanssa. Suomi ei kuitenkaan myöntynyt, sillä aseet laskettiin vasta syyskuussa 1944.

Antero Raevuoren lista helmikuun 1944 suurpommitusten jäljistä.
Antero Raevuoren lista helmikuun 1944 suurpommitusten jäljistä.Ronnie Holmberg / Yle

Tuhonmerkkejä rautatien itäpuolella

Jos helsinkiläisiltä kysyy, missä sodan jälkiin voi törmätä, moni tietää kertoa, että niitä on ainakin Kruununhaan tuntumassa ja Hakaniemen yhdistävällä Pitkälläsillalla. Raevuori nyökkäilee, että sillassa tosiaan on kuoppa jos toinenkin, mutta ne eivät ole puna-armeijan peruja.

– Jäljet ovat pääosin vanhempia, sillä ne ovat peräisin sisällissodan Helsingin valtauksesta kun saksalaissotilaat hyökkäsivät punaisten hallussa pitämään Helsinkiin 1918, Raevuori sanoo.

Vaikka lämpömittari killuu miinusneljässä ja tuntuu tuulen takia kolme kertaa kylmemmältä, Raevuori haluaa näyttää sodan kolhiman julkisivun osoitteessa Liisankatu 17. Talo sijaitsee Kruununhaassa, kuten monet muutkin paikat, joihin pommitukset jättivät jälkensä.

Minusta on hienoa, että jälkiä on jätetty myös muistoksi. Ikään kuin kertomaan tämän kaupungin historiasta.

Antero Raevuori, sotahistorioitsija

– Leimallista Helsingin pommituksille on nimenomaan niiden tuhojen sijainti rautatiestä itäänpäin ja eteläisessä Helsingissä, Raevuori kertoo.

Kruununhaassa vihollisen tähtäimessä olivat kaupungin arvokkaat instituutiot valtioneuvoston ja Suomen Pankin rakennuksesta yliopistoon, joista jälkimmäisestä tuhoutuikin pommituksissa valtaosa lääketieteellisen museon kokoelmista.

Liisankatu
Liisankatu 17.

Linnamaisen kerrostalon julkisivu on jykevää kiveä, muttei niin jykevää etteivätkö pomminsirpaleet olisi jättäneet siihen jälkensä. Jos alkaisi laskemalla laskea, pieniä ja isoja koloja olisi seinässä yhteensä varmaan useita kymmeniä.

– Moni taloyhtiö on halunnut korjannut sodan jättämät jäljet, mutta minusta on hienoa, että niitä on jätetty myös muistoksi. Ikään kuin kertomaan tämän kaupungin historiasta, Raevuori kertoo.

Itäisessä kantakaupungissa sijaitsevaa Valllilaa murjottiin keskustaa rankemmin, mutta siellä tuhot eivät enää juuri näy. Työväen kaupunginosassa asutus oli pääosin puutaloja, joten tuhoutuneiden tilalle oli helpompi rakentaa uutta kuin korjata vanhaa. Pommit putosivat Vallilan asuinalueelle, vaikka tarkoitus oli tuhota Pasilan juna-aseman varikkoalueita.

Tehokas ilmapuolustus pelasti kaupungin

Helmikuun 1944 pommitukset tapahtuivat päivän ja yön aikana 6., 16. ja 26. päivä. Se, että päivämäärillä on kymmenen päivää välissä, ei ole suunniteltua vaan sattumaa. Raevuori kertoo, että suotuisa sää määritteli iskujen ajankohdan.

– Neuvostoliiton lentotukikohtien meteorologit antoivat lentäjille tiedon, milloin vallitsi paras pommitussää.

Mutta Suomen näkökulmasta ilmatorjunnalla oli ratkaisevin rooli. Pääkaupunkialue oli jaettu pääilmansuuntien mukaan neljään sektoriin, jossa kussakin oli ilmatorjuntapatteristo. Raevuori korostaa, että kansainvälisen sotahistoriankin näkökulmasta oli ainutlaatuista, miten tehokkaasti Helsingin ilmatorjunta toimi.

Jälkiin ei kiinnitä huomiota tai jos kiinnittää, ei heti ajattele, että kyseessä on jotain niin dramaattista kuin ilmapommitus.

Antero Raevuori, sotahistorioitsija

Ilman tehokasta ilmatorjuntaa, helmikuun pommitusten uhrien lukumäärä: 151 kuollutta ja 359 haavoittunutta, olisi todennäköisesti ollut paljon suurempi.

– Ilmatorjunta ampui aivan riivatusti jo ennen kuin koneet edes olivat Helsingin yllä. Neuvostoliittolaiset lentäjät pelkäsivät niin paljon, että Kruunuvuorenselälle huiskittiin peloissaan enemmän pommeja kuin Helsinkiin.

Snellman ja reikäjuusto

Viimeisenä pommitusyönä helmikuun 26. päivä Helsinkiin pyrki useassa aallossa lähes 900 viholliskonetta, jotka pudottivat yli 5 000 pommia. Niistä Helsinkiin osui alle 300.

Yksi pommeista putosi tuona viimeisenä pommitusyönä Suomen pankin ja Säätytalon väliin, kivenheiton päähän Tuomiokirkosta. Pommin sirpaleet vaurioittivat Suomen Pankin edessä päivystävän valtiomies J.V. Snellmanin patsaan jalustaa. Raevuori mittailee katseellaan, mihin pommin on täytynyt räsähtää, sillä jalustan toinen puoli on säästynyt vaurioitta.

J.V.Snellman
J.V. Snellmanin patsas.

Markan isänä pidetty Snellman istuu totta tosiaan ikään kuin reikäjuuston päällä, mutta jälkiin kiinnittää vasta nyt huomiota, kun on varta vasten tuotu niitä katsomaan.

Raevuori tietää kertoa, että teos on konservoitu vuosikymmen sitten. Jalustan vaurioihin ei tuolloin kuitenkaan koskettu, sillä ne haluttiin jättää suurpommituksen muistomerkiksi.

Keskustan ehkä keskeisimmälläkin paikalla, Stockmannin edessä olevassa Kolmen sepän patsaassakiin, on pommien sirpaleiden kaivertamia koloja.

– Suurin osa jäljistä on pieniä, vain muutamien senttien kokoisia. Niihin ei kiinnitä huomiota tai jos kiinnittää, niin ei heti ajattele, että kyseessä on jotain niin dramaattista kuin ilmapommitus, Raevuori sanoo.

Miten sitten sodan jälkiin pitäisi suhtautua sotahistorioitsijan mielestä?

– Tämä on ehkä vähän tylsä vastaus, mutta ei mielestäni mitenkään erityisesti. Siinähän ovat osana kaupungin historiaa.

Sun juttu on sarja, jossa te lukijat voitte ehdottaa meille juttuaiheita Helsingin seudulta ja Uudeltamaalta.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.